maanantaina, helmikuuta 22, 2010

Oi Bangladesh!

Miten aloittaa? Ensimmäistä kertaa elämässäni olen neuvoton jonkin kaupungin edessä. En tiedä miten kertoa Dhakasta, Bangladeshin pääkaupungista. Koetan toipua viiden päivän pikavierailun aiheuttamista sadoista virikkeistä; virikkeistä, joista 90 % on negatiivisia, kielteisiä tai hämäriä. Ja sitten on toista ääripäätä. Kollegojen, opiskelijoiden ja ihmisten aseistariisuvaa ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. On 20 miljoonan ihmisen megacity, jonka asukkaiden valtaosa on nuoria yritteliäitä ihmisiä. Kaupunki kuhisee elämää eikä koskaan nuku. Hiljaista hetkeä ei ole, ei kohtaa kaupungissa, johon ihmisen käsi ei ole koskenut. Tässä kylässä ei ihminen voi kyllästyä!

Aloitetaan joesta. Burigangan joki on Dhakan elämänsuoni, life line. Sitä pitkin saapuivat aluksi portugalilaiset, sitten alankomaalaiset ja ranskalaiset ja lopulta aluksineen englantilaiset. Joki liitti alueen kaupan ja kauppiaat eurooppalaisten globaaliin verkostoon ja loi vaurautta eri toimijoille. Sittemmin painopiste siirtyi joelta muualle, rautatien, lentokentän ja pääteiden rajaamaan keskustaan. Joki unohtui, mutta elämä sen ympärillä ei sammunut.

Minä katson sumeaa jokea Buriganga-sillalta käsin. Silta itsessään on kuin kuhiseva muurahaispesä: satojen ja tuhansien ihmisten kävely- ja kokoontumispaikka. Ihmiset ovat miehiä, nuorukaisia ja poikia, naisia ei muslimimaan katutilassa juuri näy. Sieraimiin tulvahtaa kostea, makea ja mätä löyhkä. Joki haisee saasteilta, viemäritavaralta ja kuolleelta kalalta - lemu on kuvottava. Katson alas. Rantaa näkyy syvälle. Kysyn, tuovatko sateet jokeen lisää vettä. Kalastaja-aluksia ja 3-4 kerroksisia valkoisia matkustajalaivoja on silmäinkantamattomiin. Joenpenkan talojen välistä jokeen työntyy vahvaa kloaakkivettä. Ruskeaa paskamönjää ryöppysi suodattamatta ja valtoimenaan suoraan jokeen, saostamaan pikkuveneiden ja soutualusten menoa. Voin vain pyörittää pientä eurooppalaista päätäni...

Olen Dhakassa kutsuttuna puhujana pääkaupungin 400-vuotista historiaa juhlistavassa kansainvälisessä konferenssissa. Sen intellektuaalinen taustaorganisaatio, Centre for Dhaka Urban Studies, luo nyt uutta tässä maassa. Tarkoituksena on koota yksiin kansiin kaupunkihistoriallista tutkimusta, tehdä karttoja, kerätä paikallista folklorea ja esineistöä sekä ennen kaikkea: lisätä tietoa pääkaupungista ja nostattaa kotiseutuhenkeä. Istumme yliopistolla kolme päivää virkeässä konferenssissa. Opin paljon Dhakasta ja sen emämaasta. Kollegojen työ on alussa ja edessä valtava työmäärä. Mitään valmista ei ole. Ei ole edes kansallisia muistiorganisaatioita, museoita tai arkistoja. Tulvat ovat huuhdelleet kaiken pois. Esineet ja asiakirjat eivät tässä saasteiden ja pölyn puurouttamassa ilmastohelvetissä säily.

Opin jälleen kerran, miten valtavia ovat siirtomaistaan 1900-luvulla irronneiden tasavaltojen ongelmat. Oli koloniaalinen vaihe ja siihen perustuvat riippuvuussuhteet. Oli nationalismin nousua ja uskonnollista aktivoitumista (muslim-liike). Sitten tuli itsenäistyminen (1947) ja haparoivaa vapauden harjoittelua, aluksi osana Pakistanin muslimitasavaltaa. Verinen vapaussota ja itsenäistyminen 1971. Sen jälkeen seurasi epävakaata sisäpolitiikkaa ja taistelevia eliittiryhmiä. Maan asiat ovat edelleen rempallaan. Paikallishallinto puuttuu. Hallitukset vaihtuvat, parlamentti ei toimi. Korruptio rehottaa. Rakennemuutos työntää köyhiä maalaisia kaupunkiin; Dhakan väkimäärä kasvoi kahdessa vuosikymmenessä 20 miljoonaan.

Dhaka tuo tarjottimelle aasialaiskaupunkien megaongelmat. Täällä on 5000 slummia, joissa asuu 3,4 miljoonaa ihmistä; suurimpiin on pakkautunut n 50 000 asukasta. En saa mielestäni katujen varsilla olevia nälkäisiä lapsia, joita laihat äidit pitävät sylissään. En unohda jalkakäytävien kuolevia vanhuksia, peittonaan repalainen lannevaate. Ja silti: mikä valtava nuorekas dynaamisuus kuhisee kaduilla! Tämän maan voima ja heikkous on ihmismassoissa. Yrittäjyys valtaa katutilan joka neliösentillä. On kerjäläisiä ja lapsikaupustelijoita. Silti kaikkialla myös ihmisten uteliaisuutta ja ylitsevuotavaa kiinnostusta. Miksi köyhissä maissa ovat mahtavimmat ihmiset?

Kun lähden lauantaina, valmistautuvat dhakalaiset sunnuntaina viettämään tärkeää äidinkielen päivää (21.2.). Banglaa vaadittiin omaksi kieleksi keväällä 1952, kun emämaa Pakistanissa ajatttiin urdua. Viisi dhakalaista ylioppilasta ammuttiin - he asettuivat puolustamaan äidinkieltään. Nyt näitä kielen marttyyreita muistetaan kansallisin juhlamenoin, nykyisin jo poliittisten päämiesten johdolla. Luen paluulennolla kansallisrunoilija Kazi Nazrul Islamin englanniksi käännettyjä runoja. Tämä 1976 kuollut vallankumouksellinen ja romanttinen runoilija tavoittaa edelleen jotain tavattoman koskettavaa bangladeshilaisten sielusta. Siitä näyte, Nazrul Islamin rakastetuimmasta runosta Rebel:

Weary of struggles, I, the great rebel,
Shall rest in quiet only when I find
The sky and the air free of the piteous groans of the oppressed.
Only when the battle fields are cleared of jingling bloody sabres
Shall I, weary of struggles, rest in quiet,
I the great rebel.

Tunnisteet: , , , ,

1 Comments:

Blogger Eva AW said...

Otroligt! En sak slog mig, är det alltid martyrer som krävs för att skapa en form av enhetskänsla som utgör ett led i nationsbygget? Det är långsökt att jämföra väst och öst, men i någon mån var ju kolonialismen en form av global movement, som idag kanske ersatts av någon form av "neokolonialism" - då tänker jag t.ex. på Kina. Men allt detta borde antagligen analysera djupare och mycket mer än vad vi hittills hunnit idag... Man borde säkert plocka fram sin B. Anderson & c.o och damma av dem igen.

9:33 ap.  

Lähetä kommentti

<< Home