Oi Bangladesh!

Miten aloittaa? Ensimmäistä kertaa elämässäni olen neuvoton jonkin kaupungin edessä. En tiedä miten kertoa Dhakasta, Bangladeshin pääkaupungista. Koetan toipua viiden päivän pikavierailun aiheuttamista sadoista virikkeistä; virikkeistä, joista 90 % on negatiivisia, kielteisiä tai hämäriä. Ja sitten on toista ääripäätä. Kollegojen, opiskelijoiden ja ihmisten aseistariisuvaa ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. On 20 miljoonan ihmisen megacity, jonka asukkaiden valtaosa on nuoria yritteliäitä ihmisiä. Kaupunki kuhisee elämää eikä koskaan nuku. Hiljaista hetkeä ei ole, ei kohtaa kaupungissa, johon ihmisen käsi ei ole koskenut. Tässä kylässä ei ihminen voi kyllästyä!

Aloitetaan joesta. Burigangan joki on Dhakan elämänsuoni, life line. Sitä pitkin saapuivat aluksi portugalilaiset, sitten alankomaalaiset ja ranskalaiset ja lopulta aluksineen englantilaiset. Joki liitti alueen kaupan ja kauppiaat eurooppalaisten globaaliin verkostoon ja loi vaurautta eri toimijoille. Sittemmin painopiste siirtyi joelta muualle, rautatien, lentokentän ja pääteiden rajaamaan keskustaan. Joki unohtui, mutta elämä sen ympärillä ei sammunut.

Minä katson sumeaa jokea Buriganga-sillalta käsin. Silta itsessään on kuin kuhiseva muurahaispesä: satojen ja tuhansien ihmisten kävely- ja kokoontumispaikka. Ihmiset ovat miehiä, nuorukaisia ja poikia, naisia ei muslimimaan katutilassa juuri näy. Sieraimiin tulvahtaa kostea, makea ja mätä löyhkä. Joki haisee saasteilta, viemäritavaralta ja kuolleelta kalalta - lemu on kuvottava. Katson alas. Rantaa näkyy syvälle. Kysyn, tuovatko sateet jokeen lisää vettä. Kalastaja-aluksia ja 3-4 kerroksisia valkoisia matkustajalaivoja on silmäinkantamattomiin. Joenpenkan talojen välistä jokeen työntyy vahvaa kloaakkivettä. Ruskeaa paskamönjää ryöppysi suodattamatta ja valtoimenaan suoraan jokeen, saostamaan pikkuveneiden ja soutualusten menoa. Voin vain pyörittää pientä eurooppalaista päätäni...

Olen Dhakassa kutsuttuna puhujana pääkaupungin 400-vuotista historiaa juhlistavassa kansainvälisessä konferenssissa. Sen intellektuaalinen taustaorganisaatio, Centre for Dhaka Urban Studies, luo nyt uutta tässä maassa. Tarkoituksena on koota yksiin kansiin kaupunkihistoriallista tutkimusta, tehdä karttoja, kerätä paikallista folklorea ja esineistöä sekä ennen kaikkea: lisätä tietoa pääkaupungista ja nostattaa kotiseutuhenkeä. Istumme yliopistolla kolme päivää virkeässä konferenssissa. Opin paljon Dhakasta ja sen emämaasta. Kollegojen työ on alussa ja edessä valtava työmäärä. Mitään valmista ei ole. Ei ole edes kansallisia muistiorganisaatioita, museoita tai arkistoja. Tulvat ovat huuhdelleet kaiken pois. Esineet ja asiakirjat eivät tässä saasteiden ja pölyn puurouttamassa ilmastohelvetissä säily.

Opin jälleen kerran, miten valtavia ovat siirtomaistaan 1900-luvulla irronneiden tasavaltojen ongelmat. Oli koloniaalinen vaihe ja siihen perustuvat riippuvuussuhteet. Oli nationalismin nousua ja uskonnollista aktivoitumista (muslim-liike). Sitten tuli itsenäistyminen (1947) ja haparoivaa vapauden harjoittelua, aluksi osana Pakistanin muslimitasavaltaa. Verinen vapaussota ja itsenäistyminen 1971. Sen jälkeen seurasi epävakaata sisäpolitiikkaa ja taistelevia eliittiryhmiä. Maan asiat ovat edelleen rempallaan. Paikallishallinto puuttuu. Hallitukset vaihtuvat, parlamentti ei toimi. Korruptio rehottaa. Rakennemuutos työntää köyhiä maalaisia kaupunkiin; Dhakan väkimäärä kasvoi kahdessa vuosikymmenessä 20 miljoonaan.

Dhaka tuo tarjottimelle aasialaiskaupunkien megaongelmat. Täällä on 5000 slummia, joissa asuu 3,4 miljoonaa ihmistä; suurimpiin on pakkautunut n 50 000 asukasta. En saa mielestäni katujen varsilla olevia nälkäisiä lapsia, joita laihat äidit pitävät sylissään. En unohda jalkakäytävien kuolevia vanhuksia, peittonaan repalainen lannevaate. Ja silti: mikä valtava nuorekas dynaamisuus kuhisee kaduilla! Tämän maan voima ja heikkous on ihmismassoissa. Yrittäjyys valtaa katutilan joka neliösentillä. On kerjäläisiä ja lapsikaupustelijoita. Silti kaikkialla myös ihmisten uteliaisuutta ja ylitsevuotavaa kiinnostusta. Miksi köyhissä maissa ovat mahtavimmat ihmiset?

Kun lähden lauantaina, valmistautuvat dhakalaiset sunnuntaina viettämään tärkeää äidinkielen päivää (21.2.). Banglaa vaadittiin omaksi kieleksi keväällä 1952, kun emämaa Pakistanissa ajatttiin urdua. Viisi dhakalaista ylioppilasta ammuttiin - he asettuivat puolustamaan äidinkieltään. Nyt näitä kielen marttyyreita muistetaan kansallisin juhlamenoin, nykyisin jo poliittisten päämiesten johdolla. Luen paluulennolla kansallisrunoilija Kazi Nazrul Islamin englanniksi käännettyjä runoja. Tämä 1976 kuollut vallankumouksellinen ja romanttinen runoilija tavoittaa edelleen jotain tavattoman koskettavaa bangladeshilaisten sielusta. Siitä näyte, Nazrul Islamin rakastetuimmasta runosta Rebel:

Weary of struggles, I, the great rebel,
Shall rest in quiet only when I find
The sky and the air free of the piteous groans of the oppressed.
Only when the battle fields are cleared of jingling bloody sabres
Shall I, weary of struggles, rest in quiet,
I the great rebel.

Glorious England ja sen pääkaupunki

Heathrowin lentokentällä osataan brändääminen: Enkku-krääsää myyvästä turistikaupasta saa muovikassin, jonka kyljessä lukee räväkästi ja isosti – sini-puna-valkoisin värein – Glorious England. Pussiin on hetkeä aikaisemmin voinut työntää kuningasperheen kuvalla koristeltuja astioita, keraamisia pienoisparlamenttitaloja ja/tai Bobby-poliisin näköisiä pehmoleluja. Sinne saattoi työntää myös brittisuklaata tai skottilaisia voikeksejä, teetä tai sitruunasta tehtyä leipälevitettä. Tai Lontoo-aiheisia t-paitoja.

Englanti myy paremmin kuin koskaan. Sen saatoin huomata Lontoon täysillä kaduilla, joissa pääasiallisin kieli oli muu kuin englanti. Nyt Kansainyhteisön keskuspaikan ovat valloittaneet Keski- ja Itä-Euroopasta tulleet nuorempi ja vanhempi väki; saatoin jälleen kerran ihmetellä sitä, kuinka jälkikolonialismin voima on mahtava. Lontoo ja Pariisi, Amsterdam ja Bryssel vetävät väkeä puoleensa kaikkialta maailmasta, taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Nämä kaupungit kuuluvat maailmalle, kuten maailma aikoinaan kuului niille. Siirtomaavalloitusten aikaan.

Tunnen Lontoon vuosien takaa enkä oikeastaan enää kaipaa tähän kaupunkiin. Sen infra on kestämättömässä tilassa. Kaupunki on kasvanut yli mittakaavansa. Maanalainen on kurjassa kunnossa, kadut täynnä väkeä, liikenne jumittaa kaikkialla, museot ja muut turistirysät pullistelevat seinät paksuina. Paripäiväisen pikavierailuni kunniaksi olin varannut itselleni huoneen The Montague on the Gardens –hotellista aivan British Museumin naapurista. Tämä viehättävä majapaikka oli englantilaista kulttuuria parhaimmillaan: korean kodikkaasti sisustettu hyvän palvelun paikka (kello viiden tee, suurenmoinen egg & bacon aamulla, henkilökohtainen huonepalvelija ja viileä huone sekä upottava sänky höyhenpeitteineen). En jaksanut nostaa jalkaani ulos tästä ihanasta keskiluokan paratiisista, pakollisia tapaamisia lukuun ottamatta…

Ystävällisimmästä palvelusta vastasivat nuoret ihmiset, joiden täydellisen englannin ja sulavan käytöksen takaa kuulsi itäinen eli slaavilainen aksentti. Iso-Britannia ja Irlanti ovat viime vuosien aikana kansainvälistäneet tuhansia ja taas tuhansia nuoria Puolasta, Unkarista, Baltian maista jne. Koko Englanti on kuin suuri Karibian-risteilijä, joka sulauttaa eri kansallisuuksia yhteen matalapalkka-aloilla, kaupoissa, ravintoloissa ja hotelleissa. Molemmat osapuolet hyötyvät: palvelutaso säilyy korkeana halpatyövoiman ansiosta ja työvoima itse saa/joutuu oppimaan globaalin maailmantalouden läksyjä.

Lontoo eli parlamenttikriisinsä syvintä vaihetta vierailuni aikaan. Parlamenttiedustajien kulukorvausskandaali oli media hampaissa ja vaikutti kansalaisten keskusteluaiheisiin. Kriisi liittyi pinnallisesti siihen, miten kansan valitut miehet ja naiset ovat käyttäneet leväperäisesti veronmaksajien rahoja omien ja perheidensä epämääräisten asumis- ja kuljetuskulujensa kattamiseen. Syvemmin kysymys koski politiikan kulttuurin monisatavuotisen moraalin rappiota; parlamentaarikkojen toimintaa on säädellyt kunnioitus olemassa olemaa ”maailman parasta” poliittista järjestelmää kohtaan. Sen nuhteettomuuden on taannut kunnian henki ja vahva herrasmiesperinne. Siksi – kaiken kriisinkin keskessä – poliittiset kommentaattori kehottivat järjestelmän maltilliseen kehittämiseen. ”Modernisaatio” mielletään Englannissa yhä haukkumasanaksi, joka liittyy Manner-Eurooppalaiseen tapaan toimia. Evoluutio, ei revoluutio, on pääviesti.

Parasta Englannissa ovat ihmiset. Jo lentokoneessa, tällä kertaa British Airways, alkoi kapteeni hilpeästi kommentoida säätä ja politiikan skandaaleja sekä innostuneesti kuvailla laskun jälkeen kentällä olevia uusia konetyyppejä. Muu henkilökunta suhtautui matkustajiin yhtä joviaalisti. Pikkuhuumori kukoisti ja lempeät välisanat kuorruttivat kaikkea keskustelua. Tällä asenteella englantilaiset vetävät maailman naruja vielä pitkään. Lentokonelukemiseksi olikin pakko ostaa historioitsijakollega Niel Fergusomin kirja Empire. How Britain Made the Modern World (2004). Opin, että maailmanvalloitus on asenteesta kiinni…sitä briteillä piisaa.