Maaseutuvihaa ja kaupunki-intoa

Tätä kirjoittaessa Itä-Hämeessä suomalainen järvimaisema kukoistaa. Lempeä vehreys, luonnon kypsyminen kukoistukseen ja pitkät vaaleat illat koskettavat syvältä. Tässä on luontoelämyksen ydin, eli vaikutelma sitoutumisesta ikiaikaiseen kiertokulkuun. Ihmisen ikä on vain murto-osa siitä pysyvyyden ja jatkuvuuden kaaresta, jota luonto parhaimmillaan ilmentää. Se rauhoittaa, kummasti, kiireistä ihmistä ja panee arvot järjestykseen.

Kaipuu vihreään ei ole poliittista vaan inhimillistä. Oikeasti, jo muinaiset roomalaiset vetäytyivät ”mökeillensä” eli pois kaupungista, luonnonmaiseman tai puutarhojensa tarjoamaan viileyteen. Sama ilmiö läpäisee kulttuuripiirejä niin idässä kuin lännessäkin - on taajama ja sen vastakohta. Edellisessä eletään aktiivielämää. Jälkimmäiseen vetäydytään lepäämään ja virkistymään.

Näin on myös Suomessa. Viikoittain sadattuhannet suomalaiset liikkuvat kaupunkiasunnon ja maaseutukodin välillä. Elämme kahta maailmaa, kahta omakuvaa: toinen on kaupungissa, toinen mökillä. Eri elämäntavat vuorottelevat luontevasti. Vapaa-aikana maalla korostuvat kansanomaisuus, rentous, verkkaisuus ja hiljentyminen. Mökki on rauhoitettua tilaa, jossa elämme itsemme vapaiksi urbaanityön velvollisuuksista.

Siksi tuntuukin oudolta, että me kahden identiteetin ihmiset olemme vuosia rakentaneet politiikan muureja näiden maailmojen välille. Kansallista valtavirtaa oli vielä 1980-luvulla Helsinki-viha ja katkeruus pääkaupunkia kohtaa. Puhuttiin ”jättiläisestä savijaloilla” – pian se romahtaisi kokonsa alle. Erityisesti Arkadianmäellä kaunapuhe suunnattiin ylpeää ja ylimielistä helsinkiläisyyttä ja ”betonikulttuuria” kohtaan, todellinen Suomi kun alkoi sen kuuluisan kehä kolmosen tuolla puolen.

Tänään on toisin, sillä kaupunkinäkökulma tuntuu voittaneen. Väki muuttaa edelleen taajamiin ja urbanisoituminen on yhä lähes Euroopan nopeinta. Esiin tirsuaa outoa argaarivihaa, kun nyt läpeensä kaupungistuneet ja peruskoulutetut, ylikansallisesta viihteestä esikuvia ammentaneet sukupolvet ovat äänessä. Talousretoriikassa korostuvat kaupunkielinkeinot, ja metropolit nähdään kansallisen vetureina. Keskittäminen nähdään ainoana vaihtoehtona.

Usko urbaaniin on väkevää, ja mielikuvissa elämä landella on arvotonta. Kaksi Suomea on edelleen oudon totta, vaikka todellisuudessa erot ovat näennäisiä. Samaan aikaan kun viherkiinnostus nousee kaupungeissa, on Suomen maaseutu urbanisoitunut ja teknistynyt. Se todellinen ”suomalaisuus” on syntynyt maaseudun ja kaupungin välisestä hienovaraisesta hankauksesta. Mikä olisi se puolue tai poliittinen liike, joka rakentaisi yhteisöllistä Suomi-kuvaa? Joka korostasi, että on kiinnostavaa ja inhimillistä, että maakuntien Suomi säilyy elävänä, asuttuna ja virkeänä. Ja joka samalla julistaisi, että kansallisen hyvinvoinnin kannalta kaupunkien kehittäminen on tärkeää.  

Kun sellainen liike syntyy, liikahdan vilkuttamaan täältä Päijänteen ja Sysmän suunnalta!

(Julkaistu Lännen Median lehdissä 29.5.2016)

Sysmä ja Sao Paolo

Kesää on kulutettu tänä vuonna maailma ääripäissä: Sysmässä Suomessa ja Sao Paolossa, Brasiliassa. ”Maailman tila” avautuu molemmissa paikoissa ja maailma iloineen ja suruineen. Johonkin siihen väliin sijoittuu valtaosan todellisuus, kun ääripäinä ovat maailman suurimpiin kuuluva ja edelleen kasvava metropoli sekä agraariperinteistään kiinnipitävä kirkonkylä. Sysmässä viilennän aivojani kesäisin, Sao Paoloon matkusti kaupunkisuunnittelun kansainväliseen konferenssiin.

Sao Paolossa suurkaupunki lyö vasten kasvoja jo hotellissa: ei lapsia, ei pedofiliaa –lukee monissa kieltotauluissa joista ensimmäinen on kolmella kielellä (portugali, espanja, englanti – huom! järjestys) on hississä ja toinen hotellihuoneen ovessa. Sao Paolo on urbaani keskittymä, joka edelleen hakee identiteettiään. Se ei ole pääkaupunki eikä entinen pääkaupunki, kuten Rio De Janeiro, mutta se on Brasilian teollisuuden ja modernisaation tihentymä.

Luen yöllä hotellihuoneessa komea Sao Paolo -kirja ja koetan selvittää, mitä kaupungin viralliset isät ovat mieltä omastaan; kaupunginjohtaja on vakuuttunut kaupunkinsa globaalisuudesta – SP on jo aikaa sitten ohittanut kansallisen merkittävyytensä ja siitä on tullut ylikansallinen keskus. ”Paulistanos”, paikalliset, tekevät historiaa joka päivä! Päätoimittaja korostaa, että kaupunki elävää tulevaisuuttaan joka päivä uudelleen, muuttuu, liikkuu, valmistuu kohti uusia aikoja, moderniteettia. Kaupunki on täynnä mahdollisuuksia. Turistipäällikkö kehuu kotikyläänsä estoitta ja korostaa sen tapahtumakeskusluonnetta ja sitä, että kaupunki on ”a sum of Brazil”, mikä kiistatta pitää paikkansa.

Plus lisäksi vielä kaupunginosat, joilla leimallisesti multikulturaalinen luonne: Liberdale (japanilainen), Bixiga (ital.) jne. Sao Paolo on maailma yhdessä kaupungissa, julistaa valtiollisen teollisuuden liitto presidentti – miehiä kaikki!! Tätä kylää ei totta tosiaan markkinoida historialla tai menneisyyden kiehtovilla kertomuksilla.

Oskar Niemeyer on ainoa menneisyyden hahmo, joka nousee esiin: mies, jonka tehtävänä oli tuottaa modernisuutta kaupunkiin 1950-luvulla, Edificio Monteral/Eiffel/California ja Conjunto Copan,ja paljon muuta, sitten laakea Latinalaisen Amerikan yhteinen monumentti jne. Jesuiittakeskittymä Pátio do Colégio mainitaan, mutta sen paikallistaminen kartalla oli vaikeaa, vaikka kyseessä on paikka, jossa kaupunki perustettiin 25.1.1554.

Tässä muuten ero espanjalais-latinalaisamerikkalaisten ja brasilialaisten välillä: Espanjasta tuotiin ruutukaava ja siirtomaakaupungit, joiden ympärille myöhemmät taajamat kasvoivat ja saivat edelleen näkyvän tunnusomaisen hahmonsa. Brasiliassa operoi katolinen kirkko ja jesuiitat – siksi monen kaupungin keskus on entinen kirkko, luostari tai muu vastaava kirkollinen rakennusrypäs, jonka ympärille urbaani on kasvanut kylämäisesti ja ei-säännöllisesti.

Varsinaista keskustaan ei Sao Paolossakaan ole; ykköspäivänä lähden toimivaan metroon ja hakuammunnalla ajan keskustalta kuulostaviin paikkoihin, Republica- ja Santa Sé –aukiolle. Edellinen yhdistää uutta ja vanhaa, jälkimmäinen on rähjäinen kooste uusvanhan katedraalin ympärille keskittynyttä kahden aukion kaupunkitilaa. Ei turisteja, sen sijaan väkeä istui kirkon portailla. Kaikenlaista väkeä, laitapuolen porukkaa, nuoria, yksinäisiä jne.

Kävelen Sé -aukion läpi, joka kylähullujen kohtaamispiste, pikku puistossa n 4-6 puheenpitäjää, joilla mikki tai ilman, yleisö tai ei, viesti uskonnollisia tai poliittisia, muistomerkit pyhien miesten muistamista. Kaupungin nollapiste sijaitsee täällä. Rakennuskanta tuo mieleen Bogotan, Dhakan ja Istanbulin sekoituksen,
jotenkin keskeneräistä kaikkialla.

Sao Paolo ja koko latinalaisen Amerikan kaupunkikulttuuri avautuu kolmen konferenssipäivän aikana. Ihmiset täällä ovat tavattoman ystävällisiä, mutta samalla arvaamattomia. Rikollisuus muhii ja saa epämiellyttäviä muotoja; samoin kukkaan puhkeaa ihmisten sosiaalisuus ja rakastettavuus. ”Be careful” on varoitus, jonka antavat ystävät, kollegat ja hotellin väki, kun talsin ulos kaupungille. Ääripäät kohtaavat. Olen eurooppalainen ja huomaan kiusaantuvani sellaisesta.

Paluu Sysmään tuntuu kuin unelta, jollaisesta ”paulistanot” voivat vain – unelmoida. 20 miljoonan kaupungista 4000 asukkaan kylään, jossa kauhulla odotetaan suurta kuntaliitosta. Yhteistyö on sen vuoksi tiivistynyt huippuunsa. Kulttuuri kukoistaa, suvi soi ja laulaa ja lukee kirjoja, yhdessä tekemisessä on meininkiä, henki on hyvä. Banaalia mutta totta: kun katson Päijänteelle, tunnen levollisuutta ja rauhaa. Mutta samalla mieli palaa Sao Paolon sammumattomaan sykkeeseen. Ihminen
on molempia: kaupunkia ja maaseutua samaan aikaan!

Sysmäläisiä ajatuksia

Neljäs päivä vaalien jälkeen

Maalla Sysmässä. Päijänne vielä jäässä, mutta tuoksuu lupaavalta. Kevät tulossa, mikä merkitsee elämän alkua. Lintuja ja orastavaa vihreää maassa. Talvi siivotaan pois, myös kuvainnollisesti. Koko paskainen talvi ja kevät, jota leimasi hyytävä pakkanen, jäätävä poliittinen ilmanpiiri. Suomi on muuttunut, kertaheitolla. Muistelen vuotta 1968. ”Ideologiat ovat kuolleet”, arveli tunnettu ruotsalainen sosiologi Herbet Tingsten tammikuussa 1968. Puoli vuotta myöhemmin nähtiin, kuinka väärässä hän oli.

Häpeä jatkuu. Häpeän edelleen itseäni historian ammattilaisena, kuinka huonosti tunnen tämän maan ja sen tunneilmapiirin. Me todella olemme sitä ”eliittiä”, jota vaalien alla (aiheellisesti ?) kritisoitu, eristäytynyttä, etääntynyttä, omassa norsunluutorinsa elävää. Ja silti en voi sille mitään: minäkin olen tämän kulttuurin tuote, oppikoulujen, eurooppalaisen sivistysideaalin, topeliaanisen ihanteellisuuden kasvatti. Olen omassa maailmassani elävä kaupunkilainen, mutta katson olevani aikani tulkki, minäkin. Mutta kenen maailmat lopulta voittavat, se jää nähtäväksi.

Itseruoskintaa. Ja silti ennakoin tätä jo 1990-kuvulla, kun kirjoitin Christopher Laschin ”eliittien petoksesta”, kuinka 20 % kansasta kääntää katseensa pois, pois kansallisesta, kansasta, maastaan. Ja Laschin mukaan: kuinka vaarallista se on yhteiskunnalliselle ilmapiirille! Tämä ryhmä elää vertaiselämää muun ylemmän keskiluokan maailman kanssa, samastuu lontoolaisiin, elää Sveitsissä ja voi hyvin Pariisissa. Kansallisvaltioiden peräkylään jäävät ne lopu 80 %, joille maailma ei ole avoin, jota globalisaatio ei hyväile, jolle kansainvälinen liikkuvuus ei tuo onnea ja autuutta. Tuo väenosa, jota kohti lempeästi katsotaan ja todetaan: ”Tuulipukukansa”.

Pahaa oloa. Ja silti pohdin jo 1990-luvulla Euroopan kehityksen herättämänä tai jalanjälkijää: mitä tapahtuu, kun kansallisvaltiota ylläpitävät saranavoimat heikentyvät. Siis: kirkko, isänmaa, koti. Kun kansalaisuskonnoksi nousee hyvinvointi ja materiaalinen menestys ja rahasta tulee kaiken mitta. Jo oman maan historia kertoisi, että tarvitaan ihanteellisuutta, tavoitteita ja uskoa, usko johonkin parempaan.

Jatkan Keskustan kohtalonaikojen pohtimista. On kaksi tietä. ensinnäkin: paluu maaseudun ja talonpoikien peruspuolueeksi, vääntämään kättä aluepolitiikasta, maatalouden tukipaketeista ja toimimaan agraarin ay-äänenä. Lopputulos: saadaan eduskuntaan suurin piirtein se määrä edustaja, kuin Suomessa on nykyään maaseutuelinkeinoista eläviä eli noin kymmenisen prosenttia. Sillä mennään sitten ja pärjätään niin kauan kuin tässä maassa kuokka kääntyy.

Toinen tie on mennä arvoihin. Katsoa mistä keskusta-aate koostuu, muuttaa se nykykielelle ja palauttaa ihanteellisuus ja vuorovaikutus, usko edistysaatteeseen. Kuunnella kansalaisia maalla ja kaupungissa (sen jälkeen kun uusi hallitus mahdollisesti kompastuvat omaan sisäiseen kaoottisuuteensa..) ja katsoa, mistä kumpaa ihmisen hätä, onnellisuuden kaipuu ja tulevaisuuden odotus. Ja tehdä politiikkaa sen pohjalta, siten että viesti, sisältö ja ulkoinen kuva vastaavat toisiaan. Kestää säröt ja epäjohdonmukaisuudet, ottaa mutkaan tunne ja empatia.

Kolmas tie on löytää perinteiselle puolueen puitteelle, maaseudulle, uusi merkitys ja kirkkaampi kuva. Tehdä siitä positiivinen samastumiskohde ja yhteisen taistelun objekti. Taustalla ovat vahvat yleiset tekijät: ruoan arvo kasvaa, kotimaisuus nousee kunniaan. Monet meistä kantavat aitoa huolta maaseudun ja suomalaisen kulttuurimaiseman kohtalosta. Miten tämä huoli käännetään politiikan kielelle, positiiviseksi ja rakentavaksi ohjelmaksi, joka lupaa myös työtä, yrittämisen mahdollisuutta ja toimeentuloa sekä vahvaa identiteettiä? Siinä pähkinä purtavaksi ja purettavaksi!

Sysmä, Istanbul, Savonlinna ja Turku – ajatuksia vesien äärellä

Kesä sujui kahden järven, yhden meren ja yhden joen arvoituksellisuutta ihmetellessä. Sydämeni on tietenkin Päijänteellä, Tehiselän tuntumassa. Helteellä ja sateella, aamuin ja illoin, alkukesästä ja loppusuvena olen katsellut mökin ikkunasta komeaa järveä ja ihaillut sen arvaamattomuutta. Tänä kesänä hankin pumpattavan kanootin, kahden istuttavan. Sillä olemme kauhoneet paikallisia vesiä ja väyliä, hiljaisen metodin mukaisesti. Likeltä näkee paremmin miten vesi elää ja voi. Sadat mökit järven rannalla todistavat yhtä ja samaa: Suomi on vauras kokonaisuus. Vain harvoissa maissa on varaa kahteen kotiin. Meillä tuo kakkoskoti on nykyään hyvin varustettu ja komea hirsitalo, kaikin mukavuuksin.

Sysmässä aivot lepäsivät, joskin kuumat yöt haittasivat ruumin lepoa. Suvisoitto soi kauniisti vedenkin äärellä; monen konsertin esiintymispaikat sijaitsivat komeasti järven tuntumassa. Ennätyshelteet tuntuivat mukavalta, joskin epätodelliselta. Siirtyminen Istanbuliin chair’aamaan kansainvälistä kaupunkihistoriallista konferenssia (International Planning History Society) ei ollut muutos eikä mikään – hikoilin samalla tavalla Päijänteen ja Bosporin rannalla. Mutta Istanbul on mahtava paikka ja paikallinen järjestäjä, kaupungin vanhin teknillinen yliopisto, hoiti konferenssi-isännyyden mallikkaasti. Meitä oli noin 500, yli 40 eri kansallisuutta ja ikähaitari hyvin edustettuna. Istanbulin kulttuuripääkaupunki sponsori konferenssia avokätisesti, minkä seurauksena sain nauttia suurvisiiristä seuraavan, eli Istanbulin pormestarin seurasta mm päätösillallisella – no, istumisesta ei tullut mitään kun konferenssidelegaatit halusivat kuvauttaa itsensä populismin elkeet hyvin hallitsevan Mayorin vieressä...

Turkkilainen vieraanvaraisuus oli Bosporin rannalla parhaimmillaan! Joka ilta katsoimme komeaa vesielementtiä eri kanteilta, joko iltaristeilylaivan kannelta, yksityisen rantahuvilan terassilta tai entisen konepajan juhlatiloista – kaikissa näissä nautimme herkullista turkkilaista ruokaa. Turkki on pikkuisen kehnohkon maabrändinsä uhri sekin, mutta juuri siksi loistava turistimaa: paikalliset ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia, hintataso kohtuullinen, matkailijoiden määrä ei ole mahdoton. Taksitkin ovat siistiytyneet, joskin pikkuhuijattavaa me turistit aina tarjoamme…Katsottavaa on, Istanbulissa tuntee 3000 vuotta historiaa niskassaan – vesireittien merkityksen ymmärtää tässä paikassa. Ja mikä tärkeintä, suomalaisia rakastetaan.

Istanbulia kiersin Orhan Pamuk kainalossa, tietenkin! Pamukin lanseeraama kaupungille ominainen käsite – melankolia – oli mielestäni tiessään. ehkä kulttuuripääkaupungin status oli tuonut kaduille reippautta ja kulttuurin yrittäjyyttä + pääkadun Istiklal caddesin fasadien kunnostusta ja maalausta. Kokonaistunnelma on 2010-luvulla viriili, nuorekas ja mukaansa tempaava!

Vesireittejä tänä kesänä olen ihaillut myös Saimaalla ja Turussa. Edellinen tekee vaikutuksen meihin Päijänne-puolueen jäseniin monimuotoisuudellaan ja runsaudellaan. Maisema Itä-Savossa on komea ja jylhä, kaiken keskellä nouseva Uusi linna on mahtava muistutus sekin vesireittien merkityksestä valtapolitiikassa. Oopperajuhlat olivat aikoinaan loistava innovaatio; nyt katsoin ruotsalaista oopperaa suomalais-venäläisessä seurassa. Mukava muistutus historiamme monirajaisuudesta, sekin! Ilman herrat koettelivat Savonlinnan seutua hurjalla myrskyllä ja maisema muistutti paikoin Floridan hirmumyrskyn jälkiä.

Aurajoen varren kaupunki voi 2010 hyvin. Turussa valmistaudutaan kulttuurisen pääkaupungin asemaan ja sen virilisoiva vaikutus tuntuu kuten Istanbulissa. Arkkitehti Benito Casagrande opasti pientä seuruettamme joenvarren perinnemaisemassa, jossa vanhat entisöidyt rakennukset ja jalankulkualueet toivat tuulahduksen – todellakin – Euroopasta. Mukavia kahviloita, galleroioita ja ravintoloita läjämäärin. Samoin suurenmoinen pääkirjasto! Turkulaisia sopii onnitella!

Hyvä kesä – sittenkin?

Viimeisen pitkän kesäviikonlopun jälkeen voin tehdä syvän elokuu –huokauksen. Kesä on ohi nyt, kuten tapasi Anni-mummini sanoa jo juhannuspäivänä, ottaen sahtia suruun! Nyt sateisesta Jussin juhlasta ei jäänyt mitään erityistä mieleen, paitsi se, että veljeni perheineen on nyt äidin mökin täysvaltainen hallitsija. Monille äidin aikaisille asioille ja ilmiöille sanottiin elegantisti ”hyvästi”. Yksi sukupolvi vaihtui. Me 1950-luvulla syntyneet alamme nyt olla suvun vanhimpia. Tuntuu tietysti haikealta, muttei surulliselta. Elämä jatkuu kesälläkin, ja vaikka olen perinnerakennusten suuri ystävä, on talojen taivuttava uusiin tilanteisiin.

Sanon suoraan ja ujostelematta: tätä kesää tarvitsin enemmän kuin koskaan! Viime vuosi oli raskaammmista raskain. Äidin kuolema vajaa vuosi sitten, poliittisen viiteryhmäni ympärillä käyty keskustelu, latteat kunnallisvaalit ja lopulta kovin, kovin kuluttava (henkisesti) yliopistouudistus puristivat todella meikäläisestä mehut. Touko- ja kesäkuussa oli vielä matkaa eri puolille Eurooppaa, juhannuksen tienoilla en enää tiennyt ”mikä maa, mikä valuutta!” Hauskaa oli, kai kuitenkin kaikkialla!

Kesän kaipuu alkoi jo tammikuussa, josta tullut vuoden ikävin ja harmain kuukausi, todellinen koetinkivi. Ensimmäinen vihreä toukokuussa tuntui kuin terapialta; istuin Sysmän mökin terassilla ja vain imin väriä sisääni, aurinkoa samoin. Päätös piti viettää koko loma Suomessa. Siihen ei vaikuttanut ainoastaan lama, vaan se, että vuosia on kulunut viime kunnollisesta lomasta. Nyt tavoitteeksi otettiin neljä viikkoa Sysmässä, Päijänteen rannalla, satoi tai paistoi. Ainoa virallinen velvollisuus oli Sysmän Neuvottelukunnan kesäkokouksen puheenjohtajuus ja illallispuheen pitäminen Sysmän Rotareille ”eurooppalaisista teemoista”.

Onneksi kuitenkin satoi vähemmän, voittopuolisesti. Pohdin mitä hyvä loma on. Minulle se merkitsee aivojen asettamista telakalle, so. luonnollisen aikataulun mukaan elämistä. Aamulla ylös n klo 10, ulos lepolasselle, kirjallisuutta, aurinkoa, kahvia ja kesälounaita, pitkät päiväunet, puutarhatöitä, mahdollinen sauna, pasiansseja, peliä ja dekkareita. Nyt kun lapset poissa kaupungissa, aikuiset voivat olla hiirinä pöydällä – elää vapaasti, itsensä näköisesti ja kursailematta ns. luonnon ehdoilla ja mäyräkoira kolmantena pyöränä. Sateisina päivinä tein oheistöitä, yliopistolta mukaan oli tarttunut muutaman virantäyttöihin liittyvän dokumentin läpikäymistä. Sauvakävelyä joka toinen päivä, hikisiä metsä- ja raivaushommia, kitkemistä ymv. joka toinen ilta. Mansikoita litrakaupalla, mustikoita samoin. Uusia perunoita poskettomasti.

Se oli siinä. Alkukesän rientoja tuotti Suvisoitto ja Kirjapäivät, sitten sosiaalista elämää & mainiota vieraanvaraisuutta Suomen saaristossa Rosalassa ja lopulta kukkuraisia pitopöytiä Sysmässä. Kotiseutuneuvos Rauha Jutila, Sysmän dynamo ja kulttuurivaikuttaja, Suvisoiton äitihahmo, tarjoaa aina kerran kesässä apposia kotonaan ja niitä söimme Ladyjen (avec) kanssa. Nyt oli molliviritteistä, kun kaksi ladya poissa sitten viime kesän (Helena Iloniemi ja äiti). Suurlähettiläspari Antti ja Sirkka Lassilla tarjoavat aina hyvää ruokaa ja seuraa mökillään; siellä saa kuulla mahtavia juttuja ja juoruja meiltä ja maailmalta. Sitten ovat vieraanvaraiset Savolaiset (o.s. ent. Suvi-Pinx) ja Suopellon perheitä – aina mukavaa kun ollaan yhdessä. Samoin ”Hollannin jengi”, joka tapaa joka kesä: Silénit, Koukku-Rondet ja me. Suvun rapukesti -perinne elvytettiin elokuun alussa. Hauskaa oli, kun neljä sukupolvea oli paikalla ja kaikki loistavia jutunkertojia ja naurattajia!

Nyt tutustuimme lähemmin oma lahtemme eli Laivaslahden äärellä asuviin naapureihin. Kivaa porukkaa. Luotiin Uotinpäivän kahvitusperinne, tavataan kerran kesässä. Miellyttävä uusi tuttavuus oli naapureista tuorein, tenori Reijo Ikonen ja puolisonsa, harpisti Ulla-Stina. Ikonen on uusin kesäsysmäläinen puuhamies ja todellinen hankeaktiivi. Ikosen toteuttama elokuinen ”Kirkko soi” –konserttikokonaisuus oli tyylikäs ja toimiva! Sysmän kirkonpiha tuli konserttikäyttöön ja tästä elämyksestä nautti yli 500-päinen yleisö tummenevassa elokuun illassa.

Taitelija Marjatta Tapiolan uudessa, mahtavassa huvimajassa joimme kuohuviiniä ja pohdimme äiti –teemoja (Vanha-Kerttu täyttää syyskuussa 90-v.!!) sekä virittelimme Sysmästä ruokakulttuurikeskusta. Siihen suuntaan osoitti uusi ruokapaikka ”Pihvikellari”, jossa aivan erinomaista lihaa. Kahvin kanssa saimme parasta kuulemaani opastusta viskikulttuuriin. Ihana yllätys oli Heinolan abc:n yhteydessä oleva luomu- ja kotiruokatori ”Helmi”. Nam nam, mitä tässä maassa osataan, kun halutaan!

Omia tekstejäni en kirjoittanut lainkaan, en edes päiväkirjaa (se on nyt tässä). Sen sijaan luin 1950- ja 1960-luvun muistelmia (holmbergia, chydeniusta, nummista, arjavaa, kahria, tuomiojaa, ruuthia, ehrnroothia jne jne.) ja koetin hahmottaa teemoja helsinkiläiseen katukulttuuriin. Siitä lisää myöhemmin. Nyt tunnen olevani tankki täynnä kesää ja hyvää mieltä!

Helsinki - täältä tullaan!