Sysmä ja Sao Paolo

Kesää on kulutettu tänä vuonna maailma ääripäissä: Sysmässä Suomessa ja Sao Paolossa, Brasiliassa. ”Maailman tila” avautuu molemmissa paikoissa ja maailma iloineen ja suruineen. Johonkin siihen väliin sijoittuu valtaosan todellisuus, kun ääripäinä ovat maailman suurimpiin kuuluva ja edelleen kasvava metropoli sekä agraariperinteistään kiinnipitävä kirkonkylä. Sysmässä viilennän aivojani kesäisin, Sao Paoloon matkusti kaupunkisuunnittelun kansainväliseen konferenssiin.

Sao Paolossa suurkaupunki lyö vasten kasvoja jo hotellissa: ei lapsia, ei pedofiliaa –lukee monissa kieltotauluissa joista ensimmäinen on kolmella kielellä (portugali, espanja, englanti – huom! järjestys) on hississä ja toinen hotellihuoneen ovessa. Sao Paolo on urbaani keskittymä, joka edelleen hakee identiteettiään. Se ei ole pääkaupunki eikä entinen pääkaupunki, kuten Rio De Janeiro, mutta se on Brasilian teollisuuden ja modernisaation tihentymä.

Luen yöllä hotellihuoneessa komea Sao Paolo -kirja ja koetan selvittää, mitä kaupungin viralliset isät ovat mieltä omastaan; kaupunginjohtaja on vakuuttunut kaupunkinsa globaalisuudesta – SP on jo aikaa sitten ohittanut kansallisen merkittävyytensä ja siitä on tullut ylikansallinen keskus. ”Paulistanos”, paikalliset, tekevät historiaa joka päivä! Päätoimittaja korostaa, että kaupunki elävää tulevaisuuttaan joka päivä uudelleen, muuttuu, liikkuu, valmistuu kohti uusia aikoja, moderniteettia. Kaupunki on täynnä mahdollisuuksia. Turistipäällikkö kehuu kotikyläänsä estoitta ja korostaa sen tapahtumakeskusluonnetta ja sitä, että kaupunki on ”a sum of Brazil”, mikä kiistatta pitää paikkansa.

Plus lisäksi vielä kaupunginosat, joilla leimallisesti multikulturaalinen luonne: Liberdale (japanilainen), Bixiga (ital.) jne. Sao Paolo on maailma yhdessä kaupungissa, julistaa valtiollisen teollisuuden liitto presidentti – miehiä kaikki!! Tätä kylää ei totta tosiaan markkinoida historialla tai menneisyyden kiehtovilla kertomuksilla.

Oskar Niemeyer on ainoa menneisyyden hahmo, joka nousee esiin: mies, jonka tehtävänä oli tuottaa modernisuutta kaupunkiin 1950-luvulla, Edificio Monteral/Eiffel/California ja Conjunto Copan,ja paljon muuta, sitten laakea Latinalaisen Amerikan yhteinen monumentti jne. Jesuiittakeskittymä Pátio do Colégio mainitaan, mutta sen paikallistaminen kartalla oli vaikeaa, vaikka kyseessä on paikka, jossa kaupunki perustettiin 25.1.1554.

Tässä muuten ero espanjalais-latinalaisamerikkalaisten ja brasilialaisten välillä: Espanjasta tuotiin ruutukaava ja siirtomaakaupungit, joiden ympärille myöhemmät taajamat kasvoivat ja saivat edelleen näkyvän tunnusomaisen hahmonsa. Brasiliassa operoi katolinen kirkko ja jesuiitat – siksi monen kaupungin keskus on entinen kirkko, luostari tai muu vastaava kirkollinen rakennusrypäs, jonka ympärille urbaani on kasvanut kylämäisesti ja ei-säännöllisesti.

Varsinaista keskustaan ei Sao Paolossakaan ole; ykköspäivänä lähden toimivaan metroon ja hakuammunnalla ajan keskustalta kuulostaviin paikkoihin, Republica- ja Santa Sé –aukiolle. Edellinen yhdistää uutta ja vanhaa, jälkimmäinen on rähjäinen kooste uusvanhan katedraalin ympärille keskittynyttä kahden aukion kaupunkitilaa. Ei turisteja, sen sijaan väkeä istui kirkon portailla. Kaikenlaista väkeä, laitapuolen porukkaa, nuoria, yksinäisiä jne.

Kävelen Sé -aukion läpi, joka kylähullujen kohtaamispiste, pikku puistossa n 4-6 puheenpitäjää, joilla mikki tai ilman, yleisö tai ei, viesti uskonnollisia tai poliittisia, muistomerkit pyhien miesten muistamista. Kaupungin nollapiste sijaitsee täällä. Rakennuskanta tuo mieleen Bogotan, Dhakan ja Istanbulin sekoituksen,
jotenkin keskeneräistä kaikkialla.

Sao Paolo ja koko latinalaisen Amerikan kaupunkikulttuuri avautuu kolmen konferenssipäivän aikana. Ihmiset täällä ovat tavattoman ystävällisiä, mutta samalla arvaamattomia. Rikollisuus muhii ja saa epämiellyttäviä muotoja; samoin kukkaan puhkeaa ihmisten sosiaalisuus ja rakastettavuus. ”Be careful” on varoitus, jonka antavat ystävät, kollegat ja hotellin väki, kun talsin ulos kaupungille. Ääripäät kohtaavat. Olen eurooppalainen ja huomaan kiusaantuvani sellaisesta.

Paluu Sysmään tuntuu kuin unelta, jollaisesta ”paulistanot” voivat vain – unelmoida. 20 miljoonan kaupungista 4000 asukkaan kylään, jossa kauhulla odotetaan suurta kuntaliitosta. Yhteistyö on sen vuoksi tiivistynyt huippuunsa. Kulttuuri kukoistaa, suvi soi ja laulaa ja lukee kirjoja, yhdessä tekemisessä on meininkiä, henki on hyvä. Banaalia mutta totta: kun katson Päijänteelle, tunnen levollisuutta ja rauhaa. Mutta samalla mieli palaa Sao Paolon sammumattomaan sykkeeseen. Ihminen
on molempia: kaupunkia ja maaseutua samaan aikaan!