Hyvä kesä – sittenkin?

Viimeisen pitkän kesäviikonlopun jälkeen voin tehdä syvän elokuu –huokauksen. Kesä on ohi nyt, kuten tapasi Anni-mummini sanoa jo juhannuspäivänä, ottaen sahtia suruun! Nyt sateisesta Jussin juhlasta ei jäänyt mitään erityistä mieleen, paitsi se, että veljeni perheineen on nyt äidin mökin täysvaltainen hallitsija. Monille äidin aikaisille asioille ja ilmiöille sanottiin elegantisti ”hyvästi”. Yksi sukupolvi vaihtui. Me 1950-luvulla syntyneet alamme nyt olla suvun vanhimpia. Tuntuu tietysti haikealta, muttei surulliselta. Elämä jatkuu kesälläkin, ja vaikka olen perinnerakennusten suuri ystävä, on talojen taivuttava uusiin tilanteisiin.

Sanon suoraan ja ujostelematta: tätä kesää tarvitsin enemmän kuin koskaan! Viime vuosi oli raskaammmista raskain. Äidin kuolema vajaa vuosi sitten, poliittisen viiteryhmäni ympärillä käyty keskustelu, latteat kunnallisvaalit ja lopulta kovin, kovin kuluttava (henkisesti) yliopistouudistus puristivat todella meikäläisestä mehut. Touko- ja kesäkuussa oli vielä matkaa eri puolille Eurooppaa, juhannuksen tienoilla en enää tiennyt ”mikä maa, mikä valuutta!” Hauskaa oli, kai kuitenkin kaikkialla!

Kesän kaipuu alkoi jo tammikuussa, josta tullut vuoden ikävin ja harmain kuukausi, todellinen koetinkivi. Ensimmäinen vihreä toukokuussa tuntui kuin terapialta; istuin Sysmän mökin terassilla ja vain imin väriä sisääni, aurinkoa samoin. Päätös piti viettää koko loma Suomessa. Siihen ei vaikuttanut ainoastaan lama, vaan se, että vuosia on kulunut viime kunnollisesta lomasta. Nyt tavoitteeksi otettiin neljä viikkoa Sysmässä, Päijänteen rannalla, satoi tai paistoi. Ainoa virallinen velvollisuus oli Sysmän Neuvottelukunnan kesäkokouksen puheenjohtajuus ja illallispuheen pitäminen Sysmän Rotareille ”eurooppalaisista teemoista”.

Onneksi kuitenkin satoi vähemmän, voittopuolisesti. Pohdin mitä hyvä loma on. Minulle se merkitsee aivojen asettamista telakalle, so. luonnollisen aikataulun mukaan elämistä. Aamulla ylös n klo 10, ulos lepolasselle, kirjallisuutta, aurinkoa, kahvia ja kesälounaita, pitkät päiväunet, puutarhatöitä, mahdollinen sauna, pasiansseja, peliä ja dekkareita. Nyt kun lapset poissa kaupungissa, aikuiset voivat olla hiirinä pöydällä – elää vapaasti, itsensä näköisesti ja kursailematta ns. luonnon ehdoilla ja mäyräkoira kolmantena pyöränä. Sateisina päivinä tein oheistöitä, yliopistolta mukaan oli tarttunut muutaman virantäyttöihin liittyvän dokumentin läpikäymistä. Sauvakävelyä joka toinen päivä, hikisiä metsä- ja raivaushommia, kitkemistä ymv. joka toinen ilta. Mansikoita litrakaupalla, mustikoita samoin. Uusia perunoita poskettomasti.

Se oli siinä. Alkukesän rientoja tuotti Suvisoitto ja Kirjapäivät, sitten sosiaalista elämää & mainiota vieraanvaraisuutta Suomen saaristossa Rosalassa ja lopulta kukkuraisia pitopöytiä Sysmässä. Kotiseutuneuvos Rauha Jutila, Sysmän dynamo ja kulttuurivaikuttaja, Suvisoiton äitihahmo, tarjoaa aina kerran kesässä apposia kotonaan ja niitä söimme Ladyjen (avec) kanssa. Nyt oli molliviritteistä, kun kaksi ladya poissa sitten viime kesän (Helena Iloniemi ja äiti). Suurlähettiläspari Antti ja Sirkka Lassilla tarjoavat aina hyvää ruokaa ja seuraa mökillään; siellä saa kuulla mahtavia juttuja ja juoruja meiltä ja maailmalta. Sitten ovat vieraanvaraiset Savolaiset (o.s. ent. Suvi-Pinx) ja Suopellon perheitä – aina mukavaa kun ollaan yhdessä. Samoin ”Hollannin jengi”, joka tapaa joka kesä: Silénit, Koukku-Rondet ja me. Suvun rapukesti -perinne elvytettiin elokuun alussa. Hauskaa oli, kun neljä sukupolvea oli paikalla ja kaikki loistavia jutunkertojia ja naurattajia!

Nyt tutustuimme lähemmin oma lahtemme eli Laivaslahden äärellä asuviin naapureihin. Kivaa porukkaa. Luotiin Uotinpäivän kahvitusperinne, tavataan kerran kesässä. Miellyttävä uusi tuttavuus oli naapureista tuorein, tenori Reijo Ikonen ja puolisonsa, harpisti Ulla-Stina. Ikonen on uusin kesäsysmäläinen puuhamies ja todellinen hankeaktiivi. Ikosen toteuttama elokuinen ”Kirkko soi” –konserttikokonaisuus oli tyylikäs ja toimiva! Sysmän kirkonpiha tuli konserttikäyttöön ja tästä elämyksestä nautti yli 500-päinen yleisö tummenevassa elokuun illassa.

Taitelija Marjatta Tapiolan uudessa, mahtavassa huvimajassa joimme kuohuviiniä ja pohdimme äiti –teemoja (Vanha-Kerttu täyttää syyskuussa 90-v.!!) sekä virittelimme Sysmästä ruokakulttuurikeskusta. Siihen suuntaan osoitti uusi ruokapaikka ”Pihvikellari”, jossa aivan erinomaista lihaa. Kahvin kanssa saimme parasta kuulemaani opastusta viskikulttuuriin. Ihana yllätys oli Heinolan abc:n yhteydessä oleva luomu- ja kotiruokatori ”Helmi”. Nam nam, mitä tässä maassa osataan, kun halutaan!

Omia tekstejäni en kirjoittanut lainkaan, en edes päiväkirjaa (se on nyt tässä). Sen sijaan luin 1950- ja 1960-luvun muistelmia (holmbergia, chydeniusta, nummista, arjavaa, kahria, tuomiojaa, ruuthia, ehrnroothia jne jne.) ja koetin hahmottaa teemoja helsinkiläiseen katukulttuuriin. Siitä lisää myöhemmin. Nyt tunnen olevani tankki täynnä kesää ja hyvää mieltä!

Helsinki - täältä tullaan!

Ihmeellistä suomalaista ruokaa!

Viime viikolla joukko ruokaihmisiä matkasi Kainuuseen, eli tarkemmin sanottuna Kajaaniin Kaukametsä-seminaariin pohtimaan aihetta "onko ruoka kulttuuria?" Isäntänä toimi Opetusministeriö. Ruokaa on viimeisen viiden vuoden aikana noussut monille huulille. Virkamiehet ovat nyt liikkeellä, kun hallitusohjelma edellyttää suomalaisen ruoan esiinnostoa. Sain kunnian toimia ensimmäisen päivän puheenjohtajana ja alustusten käynnistäjänä.

Puhuin ruoan kulttuurisista ulottuvuuksista ja kritisoin "suomalaisuutta" konseptina. Ruokakulttuuri ja sen symbolit auttavat orientoitumaan kulttuurisesti. Ruoka on keino maailmanlaajuiseen kommunikaatioon. Samalla ruoka tuottaa omaa kotopohjaista nationalismia; lapsuudessa omaksutut maut tuntuvat turvallisilta ja ”suomalaisilta”. Ruoasta on helppoa keskustella - meillä kaikilla on ruokaan ja ruokailuun liittyvää omapohjaista kokemusta. Syöminen on samalla kertaa intiimiä ja yleistä. Ruokaan liittyy konservatiivisia tottumuksia. Kun makuun kerran päästään, maistuu se hyvältä elämän loppuun saakka. Ruoka on kieli, jonka avulla kommunikoimme. Sen ääressä voi tuntea syvää vierautta tai suurta solidaarisuutta.

Ruokaan liittyvä käsitys suomalaisuudesta on syntynyt kulttuuristen ja poliittisten prosessien seurauksena. Ruoka muuttui suomalaiseksi samalla lailla, jolla muukin ”kansallinen” on lisätty identiteettimme. Ruoan omaleimaisuuson peräisin samasta lähteestä kuin muukin eksotiikka kulttuurisamme – se liitetään Euroopan pohjoisosiin. Jo antiikin aikana etelässä oli vehnäleipä, viini ja oliiviöljy. Germaniassa ja pojois- ja itäpuolisilla alueille metsästettiin ja käytettiin luonnon antimia ja mallasjuomia. Edelleen tämä lähtökohta on vahva. Kun Suomi-kuvaa luodaan ruoan avulla, haetaan raaka-aineita joko metsästä, merestä tai Lapin erämaista. Omaleimaisuus -uskoon on kuulunut maakuntaruokien erityisasema. Usko kasvoi aikana, jolloin maakunnat muutoinkin nostettiin kulttuurimme keskiöön.

Aikamme keskustelu ruoan suomalaisuudesta on vaikeaa, koska sen taustalla oleva yhteiskunnallinen tilanne on vaikea. Viime vuosikymmenten aikana ruokatottumukset ovat muuttuneet maatalousvaltaisesta moderniin ja urbaaniin syömiseen. Alueellinen ruokaperinne on sekoittunut ja kulutuserot ovat tasaantuneet; samaa ruokaa syödään maan eri osissa, maalla ja kaupungissa. Monikulttuurisuus näkyy siinä, miten hyvin vieraan ruokavaikutteet on omaksuttu osaksi arkipäivän syömistä. Ristiriita syntyy siitä, että arkiruoka näyttää toiselta kuin Suomi-kuvan ruokasuomalaisuus. Pizza on korvannut lihakeiton, kebab ruisleivän, oliiviöljy voin ja riisi perunan.
Vaikutteita on omaksuttu eri suunnilta. Ongelma onkin, miten ruoan ”suomalaisuus” tänään määritellään. Saako suomalaisinta ruokaa kotona, nakkikioskilla vai Tasavallan presidentin illallisilla?