Kuka rakastaa kuntia??

Kunnallispoliittinen sesonki on taas alkanut. Uudet valtuustot pullistelevat puhehaluisia, aktiivisia ja uusia kasvoja. Me vanhat ja kokeneet istumme viileinä paikallamme; osaammee jo pelin säännöt (joten kuten...) ja tiedämme miten menetellään. Helsingissä valtuustosalin korografia on selvä - sitä se on ollut jo vuosikymmenten ajan. Politiikot ovat salissaan pääosassa. Virkamiehet istuvat reunoilla, yleisö lehtereillä, toimittajat pulpeteissaan. Todellista politiikkaa tehdään...niin...kuppilan puolella ja ryhmien neuvotteluissa.

Miellä "kunta" otetaan itsestäänselvyytenä. Harvoin kysytään kunnan merkitysten perään. On lähdetty siitä, että kunta käsitteena on kaikille tuttu. Useimmat suomalaiset määritelmät lähtevät kunnan juridisesta funktiosta (itsehallinnollinen järjestelmä) tai valtiosuhteesta (kunta on julkisen hallinnon paikallinen yksikkö). Harvemmin näkee puhuttava kunnan poliittisesta, moraalisesta tai aatteellisesta ulottuvuudesta, kunnan roolista hyvinvoinnin, yhteisöllisyyden, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttajana.

Kunnalliset palvelut nähdään ihmisen arjen, turvallisuuden ja henkisen viihtyvyyden takaajina. Kansalaiset ovat valmiita puolustamaan niitä. Muuhun Eurooppaan verrattuna (katsokaa Venäjä ja muu Keski- ja Itä-Eurooppa...!!) Pohjoismaissa kunnilla on keskeinen rooli monien lakisääteisten tehtävien hoitajana ja palveluiden tuottajana. Varsin huomattava osa ihmisen arkeen kuuluvista asioista päätetään kunnallisella tasolla.

Tilanne on synnyttänyt erityisen pohjoismaisen mallin, jonka osa suomalainen järjestelmäkin on. Politiikan tutkijat ovat alkaneet kiinnostua kunnallispolitiikasta, meillä tosin varsin hitaasti. Kansallisvaltion merkityksen (olettteu tai todellinen) väheneminen 1990-luvulla siirsi tutkimuksen painopistettä valtiollisesta (government) paikalliseen; samaan aikaan monissa maissa, kuten Suomessa, on lisätty paikallistason päätösvaltaa.

Kunnat ovat Suomessa olleet viime aikoina suosittuja tutkimskohteita, kuten Suomen Kuntaliiton ja Kunnallisalan Kehittämisäätiön tukemat monet tutkimushankkeet ovat osoittaneet. Lainopillinen tulkinta on ollut vahva. Kunnallistiede puolestaan luo teorioita ja soveltaa kansainvälisiä tieorioita kunnan sisäisistä prosesseista ja rakenteista. Kunnallistiede mielletään yhteiskuntatieteeksi.

Itse olen sitä mieltä, että enemmän kysyntää olisi nyt kunnallispolitiikan historialle. Se auttaisi ymmärtämään paikallispolitiikan varsin konservatiivista luonnetta ja vallankäytön perinteitä - ne kun ovat yllättävän hitaita muuttumaan!

Ihmeellistä suomalaista ruokaa!

Viime viikolla joukko ruokaihmisiä matkasi Kainuuseen, eli tarkemmin sanottuna Kajaaniin Kaukametsä-seminaariin pohtimaan aihetta "onko ruoka kulttuuria?" Isäntänä toimi Opetusministeriö. Ruokaa on viimeisen viiden vuoden aikana noussut monille huulille. Virkamiehet ovat nyt liikkeellä, kun hallitusohjelma edellyttää suomalaisen ruoan esiinnostoa. Sain kunnian toimia ensimmäisen päivän puheenjohtajana ja alustusten käynnistäjänä.

Puhuin ruoan kulttuurisista ulottuvuuksista ja kritisoin "suomalaisuutta" konseptina. Ruokakulttuuri ja sen symbolit auttavat orientoitumaan kulttuurisesti. Ruoka on keino maailmanlaajuiseen kommunikaatioon. Samalla ruoka tuottaa omaa kotopohjaista nationalismia; lapsuudessa omaksutut maut tuntuvat turvallisilta ja ”suomalaisilta”. Ruoasta on helppoa keskustella - meillä kaikilla on ruokaan ja ruokailuun liittyvää omapohjaista kokemusta. Syöminen on samalla kertaa intiimiä ja yleistä. Ruokaan liittyy konservatiivisia tottumuksia. Kun makuun kerran päästään, maistuu se hyvältä elämän loppuun saakka. Ruoka on kieli, jonka avulla kommunikoimme. Sen ääressä voi tuntea syvää vierautta tai suurta solidaarisuutta.

Ruokaan liittyvä käsitys suomalaisuudesta on syntynyt kulttuuristen ja poliittisten prosessien seurauksena. Ruoka muuttui suomalaiseksi samalla lailla, jolla muukin ”kansallinen” on lisätty identiteettimme. Ruoan omaleimaisuuson peräisin samasta lähteestä kuin muukin eksotiikka kulttuurisamme – se liitetään Euroopan pohjoisosiin. Jo antiikin aikana etelässä oli vehnäleipä, viini ja oliiviöljy. Germaniassa ja pojois- ja itäpuolisilla alueille metsästettiin ja käytettiin luonnon antimia ja mallasjuomia. Edelleen tämä lähtökohta on vahva. Kun Suomi-kuvaa luodaan ruoan avulla, haetaan raaka-aineita joko metsästä, merestä tai Lapin erämaista. Omaleimaisuus -uskoon on kuulunut maakuntaruokien erityisasema. Usko kasvoi aikana, jolloin maakunnat muutoinkin nostettiin kulttuurimme keskiöön.

Aikamme keskustelu ruoan suomalaisuudesta on vaikeaa, koska sen taustalla oleva yhteiskunnallinen tilanne on vaikea. Viime vuosikymmenten aikana ruokatottumukset ovat muuttuneet maatalousvaltaisesta moderniin ja urbaaniin syömiseen. Alueellinen ruokaperinne on sekoittunut ja kulutuserot ovat tasaantuneet; samaa ruokaa syödään maan eri osissa, maalla ja kaupungissa. Monikulttuurisuus näkyy siinä, miten hyvin vieraan ruokavaikutteet on omaksuttu osaksi arkipäivän syömistä. Ristiriita syntyy siitä, että arkiruoka näyttää toiselta kuin Suomi-kuvan ruokasuomalaisuus. Pizza on korvannut lihakeiton, kebab ruisleivän, oliiviöljy voin ja riisi perunan.
Vaikutteita on omaksuttu eri suunnilta. Ongelma onkin, miten ruoan ”suomalaisuus” tänään määritellään. Saako suomalaisinta ruokaa kotona, nakkikioskilla vai Tasavallan presidentin illallisilla?