Rakastaa isänmaata vai ihmiskuntaa?

Katsotaanpa miltä isänmaa näyttää tänään lipun käytön valossa, verrokkina muut pohjoismaat. Oletteko Suomessa nähneet tarjottavan katkarapuvoileipiä, joiden päällä on pieni paperilippu (Ruotsi)?  Kokoontuvatko meillä itsenäisyyspäivänä lapsukaiset kaduilla hurraamaan pienoislippu kädessään (Norjan den syttende mai eli kansallispäivä 17.5.)? Entäpä varustetaanko tässä maassa jokainen design- ja matkailutuote ristilipulla (Tanska)?

Vastaan heti: ei, ei ja ei. Suomessa lippu symbolina tuntuu jakavan kansalaisia. Lippuja tai sen jäljitelmiä liehuu maahanmuuttoa vastustavissa tai ”rajat kiinni” -mielenosoituksissa (muistattako: myös Ku Klux Klanin asuun pukeutunut heilutti Suomen lippua).  Historiantutkija Tuomas Tepora on pohtinut suomalaisen lippukulttuurin muodostumista ja toteaa, että Suomen lippu on 1990-luvun Joensuun skiniajoista lähtien ollut yhä selvemmin äärioikeiston tunnus.

Tämä on uutta. Suomessa lippu on ollut neutraali, sillä sota auttoi sen yhteisöllistä omaksumista. Vasta 2000-luvun oikeistopopulismin vanavedessä kansalliset symbolit ovat palanneet mediahuomion keskiöön kaikkialla Euroopassa.  Äärinationalistit katsovat edustavansa ”oikeaa kansaa” ja lipunkäyttö on keino karsia piiristä ne, jotka eivät kuulu samanmielisiin.

Miten tässä näin kävi? Nyt näyttäisi siltä, että kahden Suomen jako on jalkautunut myös symboli- ja mielenosoitusmaailmaan.  Katsokaa vaikka! Suomen lippu loistaa poissaolollaan poliittisista opiskelijademonstraatioista. Sitä ei näkynyt viime syksyn palkansaajien mielenosoituksessa, jossa oranssi ja punainen dominoivat.  Siniristi ei ole liehunut rasisminvastaisissa mielenosoituksissa, eikä lippua kannettu sukupuolineutraalia avioliittoa tai monikulttuurisuutta kannattavien kokoontumisissa. Myös Tampereen Loldiers of Odin -klovnit jättivät sinivalkoiset värit kotiin.

Vuodesta 1918 on ollut olemassa kaksi Suomea. Toinen oli perustaltaan porvarillinen ja oikeistolainen sekä isänmaallinen ja sinivalkoinen. Toinen korosti isänmaata ihmiskunnan osana, universaaleja arvoja, kuten demokratiaa, tasa-arvoa ja solidaarisuutta. Vaikka maailma on muuttunut, jotain jakoa on säilynyt. Yksi niistä koskettaa suhdetta isänmaahan, isänmaan rakkautta.  

Meillä Suomi-inho istuu älykköpiireissä syvällä. Juuret ulottuvat kansallisen omakuvan luomisen aikoihin, kun samastumiskohteeksi tarjottiin kansaa, maaseutua ja talonpoikaista elämäntapaa. Kaupungistuva lukeneiston oli helppo asettaa itsensä ”aidon suomalaisuuden” ylä- tai ulkopuolelle joko sitä häveten tai halveksien. Massat eivät tarjonneet samastumiskohdetta.

2000-luvun eräs haaste on tässä.  Jos eliitti on etääntynyt kansasta, myös ”kansa” on etääntynyt eliitistä. Kansallisten symbolien tehtävä olisi yhdistää, ei erottaa. Siksi voi vain yhtyä Suomi 100-juhlavuoden pääsihteeri Pekka Timonen toteamukseen: ” Toivon, että vuonna 2017 lippu liehuu usein kaikkialla Suomessa. Sen alla saa riemuita, osoittaa mieltä, olla yleisötapahtumassa ja myös hiljentyä – kunhan muistaa että lippu on kaikkien yhteinen ja juuri sellaisena erityisen arvokas.”
(Julkaistu Lännen Median lehdissä 14 II 2016)

Suomen tärkein sana?

Minkä sanan opettaisitte ulkomaalaiselle, jos pitäisi kertoa jotain Suomesta?  Puukko? Ruisleipä? Suo ja kuokka? Luonto? Jääkarhu? Nämä sanat edustavat ”myyttistä Suomea”. Mielikuvat rakennettiin noin sata vuotta sitten, kun Suomea alettiin viedä Eurooppaan, muun muassa maailmannäyttelyiden avulla. Mielikuvat ja myytit ovat tärkeitä kansallisessa omakuvassa, mutta ne harvoin vastaavat todellisuutta.

Saanko auttaa? Työnnän maisteltavaksi (mielestäni) tärkeimmän sanan: kunta. Itsestään selvä ilmiö, jonka merkitystä harvoin pysähdymme ajattelemaan. Silti useimmat yhteisöllisyyttä ilmaisemat käsitteet pitävät sanan sisällään. Tärkeimpiä ovat eduskunta, osuuskunta, yhteiskunta, maakunta, ylioppilaskunta, osakunta ja kirkkokunta, vain muutamia mainitakseni. Sitten tulevat abstraktimmat ihmiskunta, kansakunta, valtakunta ja eläinkunta. Sanalla lienee jonkinlainen suomalais-ugrilainen juuristonsa.  

”Kunta” –sanan kääntäminen on vaikeaa, ja meilläkin ensimmäiset assosiaatiot vievät kunnalliseen itsehallintoon, lähipalveluihin, kaavoittamiseen ja kunnallispolitiikkaan. Mikään niistä ei nouse seksikkäimpien ilmiöiden listalla kovin korkealle. Suomessa syystä kunnat nähdään politiikan varjoisana, epäkiinnostavana alueena. Kun julkisuuteen nousevat huonot uutiset, näyttäytyy kunnallispolitiikka "kähmintänä", "lehmänkauppoina" ja ”sulle-mulle -touhuna”. Mielikuvat liukuvat tällöin Turun mafiasta Helsingin metro-oikeudenkäynteihin ja Tampereen aseveliakseliin.

Todellisuudessa kunta tuo ihmisen arkeen turvallisuutta ja paikallista viihtyvyyttä. Tiukan paikan tullen kansalaiset ovat valmiita puolustamaan kunnallisia palveluita. Kunnan moraalinen ulottuvuus tuli esille kuntareformin aikana, yllätyksenä hallitukselle ja ministeriöiden virkamiehille. Ihmiset olivat valmiita varjelemaan omaan kuntaansa, viimeiseen mieheen.  

Tutkimuksellisesti kunnallispolitiikan historia on toistaiseksi marssinut ulkopolitiikan, sisä- ja aluepolitiikan katveessa. Jo Ruotsissa on syvällisesti analysoitu sitä, miten paikallisessa poliittisessa päätöksenteossa luotiin ja kehiteltiin kansanliikkeiden ja sosialidemokraattien asettamia tavoitteita. Eräät tutkijat puhuvat "hiljaisesta vallankumouksesta", sillä kunnalliset uudistukset takasivat yhteiskuntarauhan.  

Suomessa paikallista hallintoa, kuntaa, on tutkittu eniten oikeudelliselta ja hallinnolliselta kannalta. Empiirinen, systemaattinen ja vertaileva kunnallispolitiikan historian tutkiminen on ollut vähäistä. Kunnallispolitiikan vähäinen arvostus näkyy myös poliitikkojen muistelmissa.

Kun pian aloitellaan Suomi100 –juhlintaa, on syytä nostaa esiin kunta. Nykyinen kunnallinen hallintamalli juontaa juurensa vuoden 1917 äänioikeusreformista. Vuoden 1919 vaalien jälkeen porvarilliset ja sosialistiset puolueet joutuivat saman neuvottelupöydän ääreen. Kaupungeissa sisällissodasta selviytymisen kannalta oli ratkaisevaa, että vasemmiston edustajat pääsivät osaksi kunnallisvaltaa. Vuoden 1918 kriisin syynä olivat arkiseen elämään liittyvät ongelmat kuten työttömyys, nälkä ja köyhäinhoito.

Kuntaan liittyy syvästi suomalainen idea siitä, että asiat etenevät, kun virkamiehet ja kunnallispoliitikot toimivat yhdessä. Yhdistyessään asiantuntijavalta ja poliittinen valta ovat saaneet tuloksia nopeasti ja tehokkaasti. Siksi nostaisin sanan ”kunta” Suomen tärkeimmäksi sanaksi.  Juhlikaamme kunnissa vuonna 2017.
(Julkaistu Lännen Median lehdissä 8 XII 2015)