Sukupolvien Suomi

Tänään istuttiin Vanhan ylioppilastalon juhlasalissa pohtimassa pääministeri Mari Kiviniemen johdolla teemaa ”sukupolvien Suomi”. Kysymys voi kuulostaa banaalilta: ovatko aikamme ongelmat todellakin riippuvaisia sukupolvien kyvystä kommunikoida toisensa kanssa? Pakko myöntää silti, että tässä maassa yllättävän vahvana elävät horisontaaliset linjat. Dramaattinen historia luo poikkeuksellisen vahvat sukupolvien maailmat; kokemuksia jäsentävät sodat, lakot, kriisit, kumoukset ja lamat ja myös hyvät kaudet, elintason kasvattaminen ja "hyvinvoinnin" lisääminen. Jokainen suurempi kokemus jättää jälkensä kollektiiviseen ja yhteisölliseen mieleen, ja hitsaa kansalaisia yhteen, joskus aika tehokkaastikin.

Kiinnostavaa seminaarissa olikin siksi ”suurten ikäluokkien” aggressiivinen puolustautuminen paneelissa, johon osallistuivat ikäryhmänsä äänenä talousekspertti Sixten Korkman ja KELA:n suuri johtaja Liisa Hyssälä. Molemmat kertoivat laveasanaisesti 1940-luvulla syntyneiden ”suuresta marssista” kohti koulutusta, ammattia ja vaurautta. Korkman ilmoitti taistelevansa saavutettujen etujen ja asemien puolesta hamaan loppuun asti, myöntäen tosin, että painopiste yhteiskunnallisessa toiminnassa on kallistumassa enemmän lastenlasten hoivan suuntaan. Hyssälä puolusti ikätovereidensa sankarieetosta ja epävarmuuden sietokykyä, lähes nenäliina kädessä.

Meidän muiden sukupolvien tehtäväksi jäi baby boomareiden vahvan äänen haastaminen ja/tai peesaaminen. Itse kieltäydyin keskustelussa kuulumasta mihinkään sukupolveen ja julistauduin koulutetun lukeneiston jäseneksi – viittoilin Vanhan komean salin seinäkoristeisiin ja niistä toistuvaan seppel –teemaan. Kirja, opetus, opiskelu, sivistys ja valistus ovat minun ”sukupolvitunnuksiani”, ja uskon niiden viestin kantavan ajasta toiseen. Niin suurta arvostusta koulunkäynti on toistaiseksi nauttinut tässä yhteiskunnassa!

Paneelissani puhuivat kirjailija Riikka Pulkkinen ja mediatutkija Veijo Hietala. Molemmat viisaat ihmiset puhuivat syvällisesti, mutta edustivat selvästi eri sukupolvia. Pulkkinen pohti ”L”-sukupolven leimaa otsassaan, joka liittyi laman ja luovuuden ja luovan luokan identiteetin omaksumiseen – mikä niistä nousee voimakkaimmaksi, jää nähtäväksi. Pulkkinen itse haikaili elämäänsä rutiinia ja säännöllisyyttä, ”selkeää 9-16 työaikaa”. Hietala julistautui 1950-luvun maaseudun kasvatiksi, jolle muutto kaupunkiin oli suuri kulttuurishokki ja ensimmäinen reissu Tukholmaan suorastaan maailmankuvaa mullistanut kokemus.

Aamupäivän viimeisin paneeli kokosi puoluesihteerit (Laaninen, Junger, Tujunen) saman pöydän ääreen. Kun paikalla muutenkin oli kansallista ja poliittista eliittiä, mietittiin yhteiskunnallisen vaikuttamisen muotoja ja maineitta; Laaninen ihmetteli 70-lukulaisen äänellä sitä, miksi nuoret eivät valloita puolueita kuten hänen sukupolvensa teki. Tähän voin vain yhtyä: niin kauan kuin kansanvalta toimii ja sen puitteissa päätöksiä tehdään, puolueet ovat luonnollinen vaikuttamisen muoto. Itse olen jo aikaa sitten lopettanut puoluepolitiikan halveksimisen ja ylenkatsomisen, joka oli yksi nuoruuteni helmasynneistä. Me kun olimme olevinamme asteen verran puhtaampia ja parempia..

Jos sukupolvia pohditaan, niin jäin miettimään suomalaisten ryhmittämistä elinkeinoittain. Siksi vahvasti Suomessa työ tai työttömyys leimaa elämää. Isovanhempani kuuluivat maito-Suomeen, agraarielinkeinot olivat 1920-luvulla niin vahvasti esillä. Vanhemmat syntyivät 1930-luvulla metsäteollisuuden-Suomeen. Sodan jälkeen nousi raskas teollisuus, me 40-ja 50-lukulaiset olemme rautakoura-suomalaisia. Sitten syntyi marimerkko-Suomi, kun suuret ikäluokat ryhtyivät vauvojen tekoon. Seuraavalla vuosikymmenellä tehtiin kulutustavaroita idän markkinoille; syntyi popliinitakki-suomalaisia. 1980-luvulla päästiin vihdoin city-elämän makuun, ja esiin kasvoi uusmedia-sukupolvi. Sitten 1990-luvulla muodostui Nokia-sukupolvi ja tietotekniikan osaajat nousivat esille. Aika näyttää, miten 2010-luvulla työ määrittyy ja muuttuu…vihdoin urbaani työ, palvelut ja kulttuuri nousevat esiin?

Eurooppa ja Suomi: yhteistä tulevaisuutta jäljellä?

Tänään kuultiin reipas ja aika raikaskin paneeli Helsingin yliopiston komeassa juhlasalissa koskien Euroopan tulevaisuutta, taloudellista vakautta ja mahdollisuuksia. Kolme hyvää tahoa oli löytänyt toisensa seminaarin toteuttamiseksi: Eurooppalainen Suomi ry, Helsingin yliopiston Alumniyhdistys ja Suomen Kuvalehti. Juhlasali on symbolisesti eurooppalaisen kulttuurin sydän Suomessa – yliopiston kautta tähän maahan on tuotettu ajanmukaista ajattelua, kulttuuria ja poliittista liikettä aina kansallisuusaatteesta 1980-luvun vihreisiin…

Tässä ”roomalaisessa” tilassa, kuningatar Kristiinan ja keisari Aleksanterin valvovan katseen alla, puhuivat nuorehkot suomalaiset puoluejohtajat suhteestaan Eurooppaan – tai pikemminkin Euroopan Unioniin. Kotimaisen puoluekentän jako nousi selvästi esiin: kriittisyyttä esiintyi eniten vasemmistoliiton Arhinmäellä ja perussuomalaisten varjoedustajalla – puheenjohtaja itse oli eurojoukkonsa eli FED-ryhmänkanssa maakuntaretkellä Olkiluodossa. Hallitus seisoi Kiviniemen, Kataisen ja Wallinin johdolla linjakkaasti K-linjan takana, jota salin noin 500-päinen yleisö selvästi myötäili.

Tavanomaisen euro-pölinän lisäksi esiin nousi persoonallisiakin kannanottoja. Hurraa, että Kiviniemi korosti turvallisuuden ja yhteisöllisyyden merkitystä korostamalla saksalais-ranskalaisen talouskuripaketin keskeisyyttä. Kiitos Wallinille ”luovan kulttuuriteollisuuden” puolustamisesta; Euroopassa kulttuuri työllistää tänään enemmän väkeä kuin autoteollisuus. Puheenjohtajat olivat yhtä mieltä siitä, ettei Unionia voi suoraan syyttää jäsenmaiden vaikeuksista. EU:hun nuivasti suhtautuva Arhinmäkikin myönsi, että ”talouskriisi lähti finanssimarkkinoiden ahneudesta”.

Itselleni oli tärkeää, että Eurooppaa, rauhaa ja turvallisuutta puolustettiin lähes yksissä tuumin. Samalla kävi selvästi esille, että yksinkertaisia patenttiratkaisija ei ole talouskriisien säätelemiseksi, semminkin kun niiden lähtöpisteet ovat olleet EU:n ulkopuolella, Yhdysvalloissa, Islannissa jne.

Iloitsin, kun Katainen kehotti (ympärilleen katsellen) yliopistolaisia aktiivisemmin osallistumaan poliittisen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Juuri sitä tarvitaan! Fiksuja mukaan tulevaisuustalkoisiin! Yhteen toimiva Eurooppa on unelma, joka ei toteudu ilman yritystä ja tahtoa. Nyt jyllää vahva nationalismi. Usko tulevaisuuteen uupuu. Itse nostaisin keppeihin nuoria ihmisiä, kansainvälisiä liikkujia, joilla samalla vahvat juuret isänmaan mullassa.

Suomi ja Puola – maat, kansat ja kulttuurit

Viime viikko oli yhtä seminaarirumbaa. Viikko sitten laitoksemme nuoret tutkijat vetivät Yliopistolla seminaarin, joka liittyi ajankohtaiseen Suomen maakuvaan – ja sen historiaan. Kuten arvata saattaa, juttu osoittautui monimutkaisemmaksi kuin pintaliitokeskustelusta on saattanut kuvitella. Tutkijat piirsivät Suomi-kuvan laajaa kaarta aina keskiajan kartografiasta Kalevalan kautta uusimpiin Suomi-kirjoihin. He osoittivat kuinka maantiede ja ”pohjoisuus” ovat olleet määrääviä. Sattumakin on korjannut satoa, kuten ilmeni FT Derek Fewsterin mainiosta Pariisin maailmannäyttelyä 1900 käsitelleestä esitelmästä. Kun Saarisen paviljonkirakennuksen tornin karhudekoraatiot jäivät kiireen tmv. takia maalaamatta, pääsi syntymään myyttinen kertomus ”jääkarhujen Suomesta”.

Suomi-kuvan seminaari oli suuri menestys. Paikalla oli satakunta kuulijaa, ulkominimisteriöstä, eri matkailu- ja vientiorganisaatioista ja sitten tietenkin asiaan vihkiytynyttä tutkijakuntaa. Mainio iltapäivä päättyi ”propagandistin muisteluihin”; emeritusprofessori Matti Klinge kertoi näkemyksiään ja kokemuksiaan Suomi-kuvan sanansaattajana ja kirjoittajana. Historian laitoksen tutkijoiden yhteistyö UM:n ja Helsingin kaupungin, metsäteollisuuden ja suuryritysten kanssa on vaikuttanut siihen, että meidän tekstiemme kautta muovataan mielikuvia Suomesta. Itse iloitsen, kun päätoimittamani Portraying Finland (2005) –teos on ilmestynyt juuri kiinaksi, portugaliksi ja venäjäksi.

Keskiviikkona kokoontuivat Suomen ja Ruotsin kansanedustuslaitokset edustajineen Helsingin parlamenttiin puhumaan vuoden 1809 perinnöstä. Jälleen akateeminen panos oli huomattava: puheenvuorot oli pyydetty kollegoilta Henrik Meinander ja Pauli Kettunen….niin ja ”lilla jag” pääsi puhumaan. Puhimme kaikki aika kivasti yhteen, Meinander enemmän valtio-opillisesti, minä pohtien kansalaisyhteiskuntaa ja niin: kuntaa. Kettunen teki avauksia sosiaalipolitiikan historiaan. Itse makuustelin siis ”kunta” sanan monia merkityksiä suomen kielessä. Sanana kunta kuuluu moniin yhdyssanoihin, viitaten isohkoon alueiden muodostamaan kokonaisuuteen tai samalla seudulla asuviin tai yhdessä toimiviin ihmisiin ja henkilöihin. Siitä kehittyi 1860-luvulta alkaen maallista, paikallista itsehallintoa.

Kunta- sanan ainutkertaisuus paljastuu vasta, kun sille aletaan etsiä vastaavuutta muista kielistä, vaikkapa ruotsista. Meillä molemmissa maissa kansakunta, yhteiskunta ja kunta ovat saaneet, historiallisina ilmiöinä, keskeisinä suomalaisina ja pohjoismaisina käsitteinä ja elämäntapaa, jopa mentaliteettia ilmaisevina muotoina – ja velvoitteina. Suomen poliittinen käsitteistö syntyi muutaman vuosikymmenen aikana 1800-luvulla. Meillä ”kansalaisuus” kasvoi pitäjien paikallisen itsehallinnon tradition pohjalta. Monissa Euroopan maissa kansalaisuus (medborgare) viittaa osallisuuteen kaupunki- ja porvarisverkostoissa tai siviili-aktiivisuuteen. Kaupunkien ihmiset eivät olleet mallina Suomessa; kansalainen kuuluu kansakuntaan tai kansaan, mutta myös kuntaan.

Kunta-aatoksista siirryin torstaina Puolaan, Varsovaan pohtimaan kahden päivän ajan Keski- ja Itä-Eurooppalaisen metropolin tunnuspiirteitä. Paikalla Varsovan Saksa-instituutissa oli parikymmentä nuorta ja vanhempaa Venäjän ja Itä-Euroopan tutkijaan. Oli suurenmoista saada kerrankin puhua Helsingin historiasta ilman, että tarvitsi selittää Suomen paikkaa kartalla! Varsova komistuu päivä päivältä; nyt ehostetaan ”kuninkaallista väylää” vastamaan vuoden 2012 jalkapallon MM-kisojen vaatimuksia. Pidän kovasti puolalaisista ja paikallisesta katuystävällisyydestä ja kohteliaisuudesta. Ravintolat ja kahvilat tekevät kaupungista elävän, samoin monet jazzpaikat jne. Puola on toista maata, on aina ollut!

Seminaariviikko huipentui juur päättyneeseen kaksipäiväiseen tutkijatapaamiseen Joensuussa. Karjalan yliopistokaupungissa kohtasivat Suomen yliopistohistoriallisen verkoston tutkijat. Joensuun yliopisto on hieno, viihtyisä kampusalue. Ilahduttavan hyviä esitelmiä pitivät jälleen nuoret tutkijat. Uutta tietoa tuli monien keskeisten ainejärjestöjen, osakuntien, ylioppilaslehtien ja yliopistojen historiasta. Illanvieton aikana skoolasimme Suomen kaikille yliopistoille (yksi kerrallaan) ja juonimme tulevan vuoden 2010 Filosofisen tiedekunnan promootiota.

Ei siis mikään turha viikko, tällä kertaa!