Amerikka ja sen black and white -maailma

Allani kohisee Lexington Avenue – ääni on Amerikkaa! Autoja, hälytysajoneuvoja, jarrutuksia, ihmisten seurustelua, katutyövälineiden kohinaa, tööttäyksiä, ravintolan terassien kolinaa, lentokoneita. Koko nuori nykyaika on edelleen lähellä ja läsnä Manhattanilla, kaikessa monipuolisuudessaan ja etnisessä vyöryvyydessään. Mikään ei ole kuin kotona...siis kotona. New Yorkissa on pakko kysyä: mitä on ”koti” Suomessa suhteutettuna maailmakaupungin verevään sykkeeseen, imuun ja liikkeeseen.  Mikään metafora ei vanhene, kun puhutaan New Yorkista, globaalin talouden eräästä energiakeskuksesta, jossa koko maailma kohtaa katutilassa.

Takana on noin viikko Amerikkaa. Joka kerta saapuminen on tänne seikkailu; miten maa on muuttunut, onko mentaliteetti pehmentynyt, löytyykö uusi rooli maailmassa, joka ei ole selkeytynyt tai mustavalkoistunut sitten kylmän sodan aikojen. Mutta ei, pettymys on joka kerta yhtä yksinkertainen, yhtä karu: Yhdysvallat on oman itsensä vanki, oman suuruutensa, oman maantieteensä kahlitsema: se on kahden valtameren ympäröimä, eristyksissä muusta maailmasta, kapseloitunut omaan messiaaniseen perusviestiinsä vapauden, kapitalismin ja vapaamielisyyden airuena.USA käy sotia, jotta se oppisi maantiedettä, saamme kuulla.

New York – kova kaupunki, jonka arkkitehtuuri on graniitista ja tiilistä, musertavaa ja maskuliinista, tai eroottista karkealla tavalla. Se tuottaa kulisseja ihmisten kohtaamisille, jotka puolestaan puristavat sukupuolista esiin kärjekkäimmät piirteet, ulokkeet: rinnat, lihakset, pakarat, reidet, huulet, hiukset, kulmakarvat – ihminen ei ole mitään, jos hän ei ole liioitellusti fyysinen itsensä, äärimmäisyydessään, joka edellyttää eksentrisyyttä, esiintymistä, ulkoista erikoisuutta.

Yhdysvaltoihin on vaikea tarttua. Maasta on moneksi, se ei konkretisoidu missään miksikään: on punaniskoja, italialaismafiaa, juutalaislobbya, kiinalaishomoja, naisintellektuelleja, baseballpelaajia, poliittisia kommentaattoreita, bimboja, barbienukkeja, bodaajia, maahanmuuttajia, katutyöntekijöitä, baarimikkoja, taksikuskeja – niin taksikuskeja – siinä ryhmä, joka on nähnyt kaikkea urbaania kirjoa maan ja taivaan väliltä. New York on rakennuksia, kohti taivasta kurottuvia rakennuksia, mustia, lasisia, tiilisiä, betonisia, pronssisia, marmorisia – mitä vain, kunhan suunta on ylös päin, erektioon.

Erektioon, joka on globaalia ja velvoittavaa, karkeaa ja ahnasta. Yhdysvallat on vallankumouksen fantasia, ja samalla kertaa tuo fantasia toteutuneena, vailla historiaa, vailla sivilisaatiota, vailla kosketusta ihmisen perimmäiseen kaipuuseen: hellyyteen, herkkyyteen, kauneuteen. Tämä maa ärsyttää, ja samalla houkuttelee viettien vietäväksi, alhaiseen, primitiiviseen, vapautuneeseen ja estottomuuteen. Jokaiselle on tilaa. Suhteessa siihen röyhkeyteen, jolla tilaa raivataan.

Röyhkeys. Yhdysvallat kasvoi röyhkeydestä, Museum of American Historyn (Smithsonian Institute, Washington) ala-aulassa on ikoniseksi esineeksi nostettu vankkurit, lännen valloittamiseen liittyvät vankkurit. On mahdotonta estää satojen assosiaatioiden vyöryä – elokuvia, populaarikulttuuria, musiikkia, mainoksia – ja niihin liittyvää kaihoa, edistyksen, valkoisen miehen tarinaa: valloittajan hybristä, penetraation hurmaa, kun uusi maa otetaan käyttöön, uudisraivaukseen ja asutukseen. Samalla musertui maan alkuperäkansa, kysymättä ja problematisoimatta.

Pääkaupunki Washington rakennettiin unelmaksi uudesta Roomasta, jonka valkoiset temppelit ja monumentit, hallintorakennukset ja ruutukaava toivat historian Amerikkaan. Maasta oli alkuasukkaiden menneisyys pyyhitty pois valkoisen miehen hybridin alta, pois kauas ja etäälle. Washington on historiaton pääkaupunki, jonka menneisyyskertomus rakennetaan muistamisen ympärille: muistetaan presidenttejä, muistetaan veteraaneja, muistetaan kansallissankareita, muistetaan, sotia ja sisällissotia. Historia on patsaita, pylväitä, muotokuvia, halua eurooppalaisen hienouteen, obeliskeja ja kiviä, ei ihmisissä elävää kertomusta menneisyyden moninaisuudesta.

En voi sille mitään: Pohjois-Amerikka ei ole minun mantereeni. Se on kulissi, pintaunelma, nuoruusfantasia, joka ei tavoita ihmisen monikerroksisuutta ja -ulotteisuutta. Kaipaan pois pinnallisuudesta, pahvimaailmasta, sykkeestä, progressiosta, vahvimman etuoikeudesta, kapitalismista, kohti historian monikerroksuutta ja vivahteita. Siis: kohti Eurooppa, takaisin Eurooppaan.

PS. 182. maanpuolustuskurssin viiden päivän matkalla tutustuimme USA:n maanpuolustus- ja sotilasajatteluun, seurasimme suurta presidenttikeskustelua, vierailimme Pentagonissa ja YK.ssa sekä muutamassa alan keskeisissä tutkimusinstituutissa, tapasimme suomalaisia alan miehiä ja naisia, muun muassa suurlähettiläs Koukku-Ronden ja hänen edeltäjänsä, ministeri Jaakko Iloniemen sekä kadulla YK:n edessä törmäsimme presidentti Martti Ahtisaareen! Pentagon? Rakennus on valkoseinäinen monoliitti, jonka sisällä satoja käytäviä, massiiviset turvatoimet ja seinät täynnä Amerikan sotilaallista historiaa ylistäviä pienoisnäyttelyitä. Nothing special, sanoisin!YK:n rakennus: ihana tuulahdus 1950-luvulta, sistus kuin Jaques Tatin elokuvista..