Amerikka ja sen black and white -maailma
Allani kohisee Lexington Avenue – ääni on Amerikkaa! Autoja,
hälytysajoneuvoja, jarrutuksia, ihmisten seurustelua, katutyövälineiden kohinaa,
tööttäyksiä, ravintolan terassien kolinaa, lentokoneita. Koko nuori nykyaika on edelleen
lähellä ja läsnä Manhattanilla, kaikessa monipuolisuudessaan ja etnisessä
vyöryvyydessään. Mikään ei ole kuin kotona...siis kotona. New Yorkissa on pakko
kysyä: mitä on ”koti” Suomessa suhteutettuna maailmakaupungin verevään
sykkeeseen, imuun ja liikkeeseen. Mikään
metafora ei vanhene, kun puhutaan New Yorkista, globaalin talouden eräästä
energiakeskuksesta, jossa koko maailma kohtaa katutilassa.
Takana on noin viikko Amerikkaa. Joka kerta saapuminen on
tänne seikkailu; miten maa on muuttunut, onko mentaliteetti pehmentynyt,
löytyykö uusi rooli maailmassa, joka ei ole selkeytynyt tai mustavalkoistunut
sitten kylmän sodan aikojen. Mutta ei, pettymys on joka kerta yhtä
yksinkertainen, yhtä karu: Yhdysvallat on oman itsensä vanki, oman suuruutensa,
oman maantieteensä kahlitsema: se on kahden valtameren ympäröimä, eristyksissä
muusta maailmasta, kapseloitunut omaan messiaaniseen perusviestiinsä vapauden,
kapitalismin ja vapaamielisyyden airuena.USA käy sotia, jotta se oppisi maantiedettä, saamme kuulla.
New York – kova kaupunki, jonka arkkitehtuuri on graniitista
ja tiilistä, musertavaa ja maskuliinista, tai eroottista karkealla tavalla. Se
tuottaa kulisseja ihmisten kohtaamisille, jotka puolestaan puristavat
sukupuolista esiin kärjekkäimmät piirteet, ulokkeet: rinnat, lihakset, pakarat,
reidet, huulet, hiukset, kulmakarvat – ihminen ei ole mitään, jos hän ei ole liioitellusti
fyysinen itsensä, äärimmäisyydessään, joka edellyttää eksentrisyyttä,
esiintymistä, ulkoista erikoisuutta.
Yhdysvaltoihin on vaikea tarttua. Maasta on moneksi, se ei
konkretisoidu missään miksikään: on punaniskoja, italialaismafiaa, juutalaislobbya,
kiinalaishomoja, naisintellektuelleja, baseballpelaajia, poliittisia kommentaattoreita,
bimboja, barbienukkeja, bodaajia, maahanmuuttajia, katutyöntekijöitä,
baarimikkoja, taksikuskeja – niin taksikuskeja – siinä ryhmä, joka on nähnyt
kaikkea urbaania kirjoa maan ja taivaan väliltä. New York on rakennuksia, kohti
taivasta kurottuvia rakennuksia, mustia, lasisia, tiilisiä, betonisia,
pronssisia, marmorisia – mitä vain, kunhan suunta on ylös päin, erektioon.
Erektioon, joka on globaalia ja velvoittavaa, karkeaa ja
ahnasta. Yhdysvallat on vallankumouksen fantasia, ja samalla kertaa tuo
fantasia toteutuneena, vailla historiaa, vailla sivilisaatiota, vailla
kosketusta ihmisen perimmäiseen kaipuuseen: hellyyteen, herkkyyteen,
kauneuteen. Tämä maa ärsyttää, ja samalla houkuttelee viettien vietäväksi,
alhaiseen, primitiiviseen, vapautuneeseen ja estottomuuteen. Jokaiselle on
tilaa. Suhteessa siihen röyhkeyteen, jolla tilaa raivataan.
Röyhkeys. Yhdysvallat kasvoi röyhkeydestä, Museum of
American Historyn (Smithsonian Institute, Washington) ala-aulassa on ikoniseksi
esineeksi nostettu vankkurit, lännen valloittamiseen liittyvät vankkurit. On mahdotonta
estää satojen assosiaatioiden vyöryä – elokuvia, populaarikulttuuria,
musiikkia, mainoksia – ja niihin liittyvää kaihoa, edistyksen, valkoisen miehen
tarinaa: valloittajan hybristä, penetraation hurmaa, kun uusi maa otetaan
käyttöön, uudisraivaukseen ja asutukseen. Samalla musertui maan alkuperäkansa,
kysymättä ja problematisoimatta.
Pääkaupunki Washington rakennettiin unelmaksi uudesta
Roomasta, jonka valkoiset temppelit ja monumentit, hallintorakennukset ja
ruutukaava toivat historian Amerikkaan. Maasta oli alkuasukkaiden menneisyys
pyyhitty pois valkoisen miehen hybridin alta, pois kauas ja etäälle. Washington
on historiaton pääkaupunki, jonka menneisyyskertomus rakennetaan muistamisen
ympärille: muistetaan presidenttejä, muistetaan veteraaneja, muistetaan
kansallissankareita, muistetaan, sotia ja sisällissotia. Historia on patsaita,
pylväitä, muotokuvia, halua eurooppalaisen hienouteen, obeliskeja ja kiviä, ei
ihmisissä elävää kertomusta menneisyyden moninaisuudesta.
En voi sille mitään: Pohjois-Amerikka ei ole minun
mantereeni. Se on kulissi, pintaunelma, nuoruusfantasia, joka ei tavoita
ihmisen monikerroksisuutta ja -ulotteisuutta. Kaipaan pois pinnallisuudesta,
pahvimaailmasta, sykkeestä, progressiosta, vahvimman etuoikeudesta,
kapitalismista, kohti historian monikerroksuutta ja vivahteita. Siis: kohti
Eurooppa, takaisin Eurooppaan.
PS. 182. maanpuolustuskurssin viiden päivän matkalla tutustuimme USA:n maanpuolustus-
ja sotilasajatteluun, seurasimme suurta presidenttikeskustelua, vierailimme Pentagonissa ja YK.ssa sekä muutamassa alan keskeisissä tutkimusinstituutissa,
tapasimme suomalaisia alan miehiä ja naisia, muun muassa suurlähettiläs Koukku-Ronden
ja hänen edeltäjänsä, ministeri Jaakko Iloniemen sekä kadulla YK:n edessä törmäsimme
presidentti Martti Ahtisaareen! Pentagon? Rakennus on valkoseinäinen
monoliitti, jonka sisällä satoja käytäviä, massiiviset turvatoimet ja seinät
täynnä Amerikan sotilaallista historiaa ylistäviä pienoisnäyttelyitä. Nothing
special, sanoisin!YK:n rakennus: ihana tuulahdus 1950-luvulta, sistus kuin Jaques Tatin elokuvista..
Tunnisteet: New York, Pentagon, Washington, Yhdysvallat
1 Comments:
Amerikka on niin kuin Eurooppakin, monta maata, monta kulttuuria.
Olen asunut yhteensä kymmenen vuotta Pohjois-Amerikassa ja tehnyt siellä asuessani kesäisin koko perheen kanssa pitkiä lomamatkoja asuen enimmäkseen USA:n osavaltioiden ja liittovaltion omistamilla leirintäalueilla, jotka ovat luonnonkauniilla seuduilla. Telttaillen tutustuu todelliseen maahan ja sen tavallisiin asukkaisiin.
Maaseudulla luonto on kaunista ja vaihtelevaa. Kävimme jatkuvasti myös museoissa sekä maaseudulla että suurkaupungeissa.
Olen kokenut vaihto-oppilaana ja koulua ja yliopistoa käyvien lasteni äitinä, että Amerikka on monikulttuurinen ja optimistinen maa. Kaikki amerikkalaiset ovat siirtolaisia, myös intiaanit.
Siirtolaisia olemme me suomalaisetkin, siirtyneet paremman elämän toivossa etsimään onneamme uusilta seuduilta, vankkureilla, laivoilla, junilla, autoilla ja lentokoneilla maailmaa valloittaen. Amerikkaan ovat paenneet kautta aikojen myös ne, joita on vainottu entisissä kotimaissaan.
Minulla on usein ikävä Amerikan kaunista luontoa ja sen ystävällisiä ihmisiä.
Obaman voittoa odotellen.
Lähetä kommentti
<< Home