Urhoja Eurooppaan?

Ensin palasi Mannerheim. Sitten Ryti. Pian sen jälkeen maailma muuttui, kun kylmä sota päättyi ja Neuvostoliitto romahti. Sitten tulivat media-ajan idolit viihde-, kauneus- ja voimalajien piiristä. Viime vuodet on jälleen katsottu historiaan Alvar Aallon, Lönnrotin, Topeliuksen, Runebergin ja Snellmanin nimissä. On muisteltu Pyhää Birgitta ja liputettu Minna Canthille. Kansallisen historian merkkihenkilöt tarjoavat loistavan samastumiskohteen. Onko nyt Kekkosen aika? Missä luuraa Paasikivi?

Merkkimiehet kuuluvat olennaisesti historiapolitiikkaan. Jokainen aikakausi hakee menneisyydestä tukea aikalaiskeskusteluun. Merkkihahmojen ympärille kietoutuu monia muistoja ja myyttejä. Malliksi kelpaavat Mannerheim ja Kekkonen. ”Suureksi” tullaan poikkeuksellisena aikana. Oletettuun suuruuteen liittyy esimerkillisiä ominaisuuksia, kuten rohkeutta, oikeudenmukaisuutta ja vakaumuksellisuutta. Myös pitkä elämäntyö voi herättää kunnioitusta. Mainemiesten ja -naisten elämästä tulee kiehtova tarina, johon monen sopii eläytyä.

Nostalgia on vahva perusvire. Tässä epävarmassa ajassa elää kaipuu menneen ”hyviin aikoihin”. Suurmiehet ja -naiset elävät vuoristoradassa, nousujen ja laskujen katveessa. Suurmies tarvitsee muiston vaalijat ja muut taustajoukot. Merkkimiehet palvelevat poliittista keskustelua muuallakin kuin tuulisissa Itä- ja Keski-Euroopan maissa. Marginaaleista nousee aina esiin ryhmiä, jotka vaativat oikeutta, historiallista läsnäoloa ja tunnustamista omille merkkihenkilöilleen.

Suurmiehet ovat keskeisiä muistin tihentymiä ja symboleita. Heitä tarvitaan rakentamaan yhteisöllistä omakuvaa. Mikä on Kekkosen paikka tässä kentässä? Onko yli neljännesvuosisadan Suomea johtanut presidentti sellainen suurmies, jota nyt kaipaamme oikean hengen virittäjäksi? Löytyykö Kekkosesta hahmoa vastaamaan 2000-luvun haasteisiin, monikulttuurisuuteen, kaupungistumiseen, köyhyyden ongelmaan, uusin luokkaeroihin – lamaan?

Kekkosesta leivottiin suurta jo omana aikanaan. Reunaehdot olivat kovat. Maailman karsinapaistuminen edellytti pienissä maissa vahvaa johtajuutta. Kekkonen oli ensimmäinen media-ajan presidentti. Hän oli tietoinen omasta myyttisyydestään ja siihen kietoutuvista odotuksista. Kekkonen odotti huomiota ja hän eli julkisuudessa julkisuutta, ei yksityisyyttä varten. Hän näkyi ja häntä katsottiin. Syntyi mielikuva turvallisesta jatkuvuudesta, jonka henkilöityi Kekkoseen. Kun presidentti kuoli 1985, seurasi koko maa hautajaisia hiljaisuuden vallitessa.

Kekkosta yritettiin elinaikana asettaa moneen muottiin. Hänet valittiin esimerkiksi 1970-luvulla pääkaupungissa toistuvasti ”Vuoden helsinkiläiseksi”. Kekkonen itse ei vannonut urbaania kotiseuturakkautta, vaan ilmoitti toimintapiiriinsä olevan koko maa. Kekkonen nousi vuoden helsinkiläiseksi aikana, jolloin valtiollistaminen ja keskusvaltaisuus olivat huipussaan. Helsinki ja valtio olivat samaa tasavallan korkeinta symbolitilaa. Maan isä ilmensi helsinkiläisille valtakunnallisuutta (“Euroopan parhain mies, miksei sitten Suomen?”). Hän oli komea ja ryhdikäs kansainvälinen vaikuttaja ja johtajana (“hyvä matkamies ja vielä parempi kurinpalauttaja”). Keskeisin Kekkos-myytti liittyi voimaan ja turvaan (“jämäkkä isähahmo, edelleen täyttä terästä”).

Kekkosessa kiteytyi suomalaisen yhteiskunnan 1900-luvun murros. Hänen elämänkaarensa sijoittui maakuntien ja pääkaupungin väliin. Opiskeluaikanaan Kekkonen helsinkiläistyi ja politisoitui. Helsingistä tuli hänelle valtiollisen toiminnan näyttämö. Hänen korkeaa valtiollista rooliaan tuki tarvittaessa kansanomaisuus: “Maaseudulla ollessani on kädet täynnä työtä... Ei siinä tule Helsinkiä ikävä” totesi Kekkonen pääkaupungin lehdille.
(Julkaistu myös www.verkkoapila.fi 9.5.2009)