”Viime sotien aikaan…”

Jokainen Suomessa ymmärtää otsikon sanojen merkityksen. Sota, erityisesti Talvisota ja Jatkosota (isolla kirjoitettuna!), yhdistää kansakuntaamme katsomaan menneisyyttä sotaan liittyvien muistojen valossa. Sodan merkityksiä pohdittiin viime viikolla Maanpuolustuskorkeakoulussa, jonne olin saanut kutsun tulla keskustelemaan sodan, tieteen ja sivistyksen monitasoisista maailmoista. Paikalla oli muitakin asiaan vihkiytyneitä, MPK:n uusi johtaja, kenraali V. Tynkkynen, tutkimuspäällikkö Hannu Kari, professori Aki-Mauri Huhtinen ja Kylkirauta –lehden edustajana päätoimittaja Marko Laaksonen. Ilmavoimia edusti J. Jokinen.

Saimme aikaan kiinnostavan keskustelun sotatieteiden, sodan ja akateemisuuden suhteista. Lähtökohta oli selvä: mitä ”sotilasyliopistossa” tutkitaan, jos perusarvona on kriittisyys ja uuden tiedon tuottaminen? Miten perinteinen sotakoulutus taipuu tieteen tahtoon? Tutkiiko sotatiede muutakin kuin ”sotaa”? Sotilasakateemisuuden henkeä analysoitiin laveasti – tarvitaan tietoa sotataidosta, mutta myös kykyä hahmottaa uhkia, muutosta ja tulevaisuuden suuntaa. Siinä tieteellisellä ajattelulla on paikkansa.

Isoisäni teki elämäntyönsä Suomen armeijassa. Olen koko aikuisen elämäni ollut kiinnostunut sodasta; vuodet Mannerheim-museossa intendenttinä avasivat silmäni 1980-luvulla näkemään sodan sosiaalisen ulottuvuuden ja kulttuuriset merkitykset. Mieltäni ei niinkään kiehdo varsinainen sota- tai taistelutaito, vaan ne monimutkaiset yhteiskunnalliset mekanismit, joilla sodan muistoa ylläpidetään ja sen merkitykseen vedotaan. Tällä kulttuuritutkijan katseella olen koettanut ennakkoluulottomasti analysoida sotien ja rauhanliikkeiden paikkaa kansakuntien historiakertomuksissa ja omakuvassa.

Mitä muistellaan kun muistellaan sotaa? Yleisesti ajatellaan, että sota-aikana kiteytyvät arvostetut moraaliset ja eettiset piirteet, samalla kun itse taistelu on raakaa todellisuutta. Sota on poikkeusaikaa: kansakunnan rivit tiivistyvät, yhteisöllisyys ja kollektiivinen vastuuntunne kasvavat. Arki muuttuu dramaattisesti. Eletään täysillä, vailla tietoa tulevaisuudesta. Rakkaus, ero, syntyminen, kuolema, suru ja toivo saavat tavanomaisesta poikkeavia sävyjä. Sota sotilaineen on nuorten juttu. Se jättää jälkiä kokonaisten sukupolvien mieleen.

Nuoret edelleenkin arvostavat sodan merkitystä historiakuvassa. Euroopassa sotakokemukset liittyvät kansakuntien kollektiiviseen muistiin – tästä osoituksena nyt ajankohtainen Viro-keskustelu. Historian tulkinnat säätelevät jopa ulko- ja sisäpolitiikkaa, kuten Nato-näkemykset meillä osoittavat. Suomessa itärajaa historia tiedetään, ja rajatilan kokemus liittyy sotamuistoihin. Sota ja sankarillisuus istuvat historiakulttuurissamme syvällä, kuten jo Maamme –laulun neljännen säkeen viestissä todetaan: "Täss’ auroin, miekoin, miettehin / isämme sotivat." Kylmän sodan päättyminen mahdollisti jälleen ylpeyden sotilaallisesta pärjäämisestä, joka perustui sitkeyteen, sopeutumiskykyyn, uhrimieleen ja kriisiaikaiseen yhteistahtoon.

Oman armeija on Suomessa tärkeää. Armeijakysymys on kietoutunut historian murroskausiin. Valtiollinen itsenäisyys ja sotilaallisuus yhdistyvät kulttuurissamme. Armeijanharmaasta kehittyi suomalaisen urhollisuuden, sotilaallisuuden ja isänmaallisuuden tunnus. Oletettu tai todellinen kansallinen yksituumaisuus korostuu edelleen sotakirjallisuudessa, historian tutkimuksessa, muistelmissa, Kansa taistelee, miehet muistelevat -lehdissä, näytelmissä, elokuvissa, näyttelyissä ja dokumenteissa. Tammenlehvän, veteraanien ja maanpuolustustoiminnan ideologinen viesti on selvä: Suomea ja sen pääkaupunkia ei sodan aikana miehitetty. Se kestää myös kriittisen tarkastelun ja tutkimuksen, nykyaikaisin metodein!

Nyt olen lähdössä oppilaiden kanssa Ukrainaan katsomaan miten siellä kansakuntaa on rakennettu ja sotia muisteltu. Siitä enemmän ensi viikolla.

Eurooppalainen vai suomalainen Mannerheim?

Viime viikonlopun näkyvin viihde-elämän suru-uutinen liittyi kansalliseen suurhankkeeseen eli Mannerheim-elokuvaan. Filmin esituotanto keskeytettiin tanskalaisen rahoittajan vetäydyttyä yllättäen hankkeesta. Sittemmin olemme saaneet lukea, että projektin jatkamisesta käydään tiiviitä neuvotteluja ja uusia rahoittajia haetaan. Tätä elokuvaa on valmisteltu vuosia. Taustavoimissa on ollut kaikenlaisia häärääjiä kenraaleista liikemiehiin ja veteraaneista muuten vain isänmaallisiin kotijoukkoihin ja kunniatoimikuntiin. Hanke on peitetty vahvasti sinivalkoisiin väreihin. Maanpuolustusinnostusta ja asevelihenkeä vilkutellaan taustalla. Ohjaaja Renny Harlin tilittää tuotantoyhtiön kotisivuilla ideologista puhdasverisyyttään elokuvan ohjaajana: ”Isäni palveli talvi- ja jatkosodissa lääkintäeverstiluutnanttina ja äitini toimi lottana, aivan etulinjan tuntumassa.”

Entisenä Mannerheim-museon intendenttinä olen seurannut tätä (-kin) hanketta suuren kiinnostuksen vallassa. Mannerheim on Suomen historian myyttiä ja todellisuutta tavalla, johon kukaan muu henkilöhistoriallinen hahmo ei pysty. En kiistä Suomen Marsalkan asemaa kansallisena suurmiehenä, mutta kuulun ”historiapuolueeseen”, joka haluaa avata ja problematisoida suurmiehistä käytävää keskustelua. Vuoden 1918 jälkeen Mannerheim kanonisoitiin ”valkoiseksi kenraaliksi”. Talvi- ja Jatkosodan aikana hänestä tuli Suomen Marsalkka ja Tasavallan presidenttinä todellinen valtiomies. Mannerheimin hautajaiset tammikuussa 1951 sinetöivät hänet lopullisesti ”suomalaisuuden” henkilöitymäksi ja ikoniksi.

Kesti vuosikymmeniä ennen kuin Mannerheimista voitiin puhua "myyttinä" jä hänestä löydettiin eurooppalainen aristokraatti ja venäläinen kenraali, Keisarin uskollinen mies. Juuri tässä löydän saranakohdan hänen henkilönsä kiehtovuuteen ja merkittävyyteen: miten on mahdollista, että samassa henkilön vaiheisiin voi kietoutua niin monta ulottuvuutta, niin monta aikakautta ja aikakausien muutoksia? Lisäksi, kuten museossa opin, Mannerheim ei ollut ”vain” sotilas, vaan hänen inhimillinen kiinnostuksensa suuntautui lukuisiin asioihin. Mannerheimin ja hänen sukupiirinsä kautta voidaan kirjoittaa paisti sotilaallisuuden, niin myös valtiomiestyön, teollisuuden, tieteen ja tutkimuksen, ruokakulttuurin, sairaanhoidon ja 1800-luvun porvarillisen boheemisuuden historiaa. Marsalkka itse harrasti mitä moninaisimpia asioita, ratsastusta, valokuvausta, golfia jne.

Viime viikkoina olen saanut lähempää seurata elokuvan syntymistä ja kulissien takaista työtä. Alustin alkuvuonna kuvausryhmälle pienessä seminaarissa 1900-luvun mentaliteetti- ja tapahistoriasta. Korostin ulkoisen olemuksen vastaavuutta sisäiseen kokemukseen (ryhti!) sekä sitä, että henkilöön tulee mahtua ristiriitoja, epäonnistumisen tuomaa surua ja ahdistusta. Mannerheim ei ollut suurmies jo vauvana ja koululaisena, vaan sellainen hänestä tuli osin sattuman, osin taitavuuden ja myös hyvän onnen (oikeassa paikassa oikeaan aikaan..) johdosta.

Samoja teemoja painotin HS raadin Mannerheim-elokuvaan liittyvässä kyselyssä (HS raati 11.12.2008): ”On tietysti makuasia, miten Mannerheimia elokuvan keinoin tulkitaan. Nähdäänkö hänessä action man, vai tapakulttuurista kiinni pitävä korea aristokraatti? Vai edustaako hän ajassaan liikkuvaa, siihen omilla edellytyksillään sopeutuvaa, mutta paikoin ristiriitaista henkilöä? On vaikea nähdä, että Harlinin työkalupakista nousee välineitä, joilla pystytään herkkäviritteisesti tulkitsemaan Mannerheimin henkilöä, hänen sosiaalista ja kielellistä taustaansa, maailmankuvaansa ja kokemuksiaan Suomessa, Euroopassa ja Venäjällä. Mannerheim ei taivu nykyajan toimintaelokuvan sankariksi; sen sijaan hänessä on aineista eurooppalaisten murrosten tulkiksi. Siksi on vaikea nähdä, miten Harlinin sinivalkoinen, suomalaiskansallinen ja amerikkalainen maailmankuva taipuu tähän tulkintaan. Mutta annetaan pojan yrittää!

“Poika” Harlin ja hänen teaminsä koostuu huomattavasta joukosta suomalaisia ammattilaisia, joiden paneutumista tähän projektiin suuresti arvostan. Sinivalkoisuudesta huolimatta esiin piirretään eurooppalainen Mannerheim, joka kasvaa ja ammatillistuu monenlaisten vaikutteiden virittämänä. Olen vakuuttunut siitä, että tätä elokuvaa tarvitaan! Se ei tule kiillottamaan asekuntoisten maanpuolustusfriikkien itsetuntoa, vaan osoittaa, miten Mannerheimin elämän kautta selittyy Suomen historia ja paikka – kontekstissaan eli Euroopassa ja Itämerellä. Soisin, että tanskalainen päärahoittaja Nordisk Film ja sen keulamiehet ymmärtäisivät, että kansallisella hankkeella voi olla monet kasvot! Ja että sen ymmärtävät potentiaaliset muut rahoittajat, meillä ja muulla, miksei myös Venäjällä?