Guggenheim ja Mannerheim?

Aina kun pohjoisen masennus iskee, maistelen ukrainalaisen ystäväni Igorin Helsinki-kommenttia. Hän saapui tänne tutkijan vakanssille muutama vuosi sitten suoraan Tukholmasta, seisoi Senaatintorilla ja huokaili: ”Täällä Helsingissä tuntee, että suuri maailma avautuu joka puolella. Teillä on suurenmoinen sekoitus erilaista arkkitehtuuria, rakentamista ja kaupunkitilaa. Näkee, että ollaan monen ilmansuunnan risteyksessä. Tukholma on kaunis, mutta pikkukaupunkimainen…”

Mitä siihen enää voisi lisätä? Että periferia ja pohjoinen ilmansuuntana ei aina merkitse takapajuisuutta – ulkopuolinen näkee paremmin, mikä arvo tällä kaupungilla on, mitä merkityksiä se pitää sisällään. Juuri tämä: idän ja lännen kohtauspaikka. Monessa mielessä kiehtova kokonaisuus. Persoonallinen. Omalaatuinen. Joka suuntaan virtaava. Tulevaisuuteen kurkottava. Sellaiseksi minä kotikaupunkini koen.

Kaksi museouutista pysähdytti menneellä viikolla. okin aika sitten saimme kuulla, että Kulttuurien museo on saamassa 2013 lapun ovelleen entisessä tennispalatsissa – rahat eivät riitä esittelemään yleisölle Kansallismuseon suurenmoisia kaukomaiden kokoelmia, joita tieteen omat tytöt ja pojat ovat maapallon eri puolilta keränneet, eräänä keihäänkärkenä G. Mannerheimin Aasian-matkan 19061908 runsas esineistö. Museolla on harvinaislaatuiset kokoelmat maailmanlaajuisesti ajatellen, muttei tiloja niiden esille panoon. Kulttuurien museo on rakentanut ennakkoluulottomasti hyviä erikoisnäyttelyitä kaikkien ihailtavaksi Helsingin keskustaan. Kokoelmissa näkyy juuri Suomen asema "idän ja lännen" solmukohtana.

Sitten: onnea meille ja heille eli Helsingille ja Guggenheimeille! Viime viikon suuri uutinen oli tärkeä avaus ja mahdollisuus päivittää helsinkiläistä taidemuseotoimintaa laajemmin 2100-luvulle. Soisin, että naitettaisiin taide ja kulttuuriperintö, so Guggis ja Kulttuurien museo. Mannerheim & Guggenheim olisivat jotain todella uutta museokentässä, jonka sektoripohjainen jako edustaa 1800-luvun tiede- ja esinekäsitystä. Nykyisin kokoelmat ansaitsevat parempaa, reipasta uudelleen ajattelua ja innovoimista.

Guggenheim on museomaailman Rolls Royce tai macdonalds, miten vain. Joka tapauksessa se on maaginen taikasana, joka avaa ovet kaikkialla. Silti pitää muistaa, että esimerkiksi Berliinin Guggenheim vanhassa pienessä pankkikonttorissa on aika latteaa museoideointia. Jos jotain uutta halutaan Suomen pääkaupunkiin, tarvitaan rohkeutta eikä vain jämähtämistä kuvittelemaan Bilbao-kopiota Katajanokan makasiinien tai Töölönlahden ratapihojen paikalla. Vanhankaupungin Kuninkaansaari, Laajasalon maanalaiset öljykäytävät, komea uudisrakennus rannalla – mitä vain, joka innostaa, muttei kopioi! Nyt on mahdollisuus pohtia uutta museokonseptia. Se, mitä hra Guggis totesi (HBL 18.1.) tulon syyksi Helsinkiin ("ni bryr här") on mielestäni olennaista - välittämisellä hän viittasi kulttuurin nauttimaan arvostukseen kaikissa kansankerroksissa. Itse näkisin tämän kulttuuriperintö -ulottuvuuden tärkeänä.

Koko paketti on malliesimerkki riskinotosta kulttuurimaailmassa. Moni kysyy: Voidaanko mainetta ostaa vai pitäisikö se kehittää itse? Konsepti joko kannattaa tai sitten ei. Taustalla on konkretiaa, Suomen pääkaupungin oman taidemuseon akuutti tarve yhdistää kolme toimitilaansa (Tennispalatsi, Meilahti + Kluuvin galleria) yhdeksi. Sopii katsoa vuoden kuluttua. Kuten ystäväni Igor toteaa, mikä ei entä meitä siinä välissä unelmoimasta suuria, katsoa asioita uudella tavalla ja luottamasta tulevaisuuden kiehtoviin haasteisiin.

Eurooppalainen vai suomalainen Mannerheim?

Viime viikonlopun näkyvin viihde-elämän suru-uutinen liittyi kansalliseen suurhankkeeseen eli Mannerheim-elokuvaan. Filmin esituotanto keskeytettiin tanskalaisen rahoittajan vetäydyttyä yllättäen hankkeesta. Sittemmin olemme saaneet lukea, että projektin jatkamisesta käydään tiiviitä neuvotteluja ja uusia rahoittajia haetaan. Tätä elokuvaa on valmisteltu vuosia. Taustavoimissa on ollut kaikenlaisia häärääjiä kenraaleista liikemiehiin ja veteraaneista muuten vain isänmaallisiin kotijoukkoihin ja kunniatoimikuntiin. Hanke on peitetty vahvasti sinivalkoisiin väreihin. Maanpuolustusinnostusta ja asevelihenkeä vilkutellaan taustalla. Ohjaaja Renny Harlin tilittää tuotantoyhtiön kotisivuilla ideologista puhdasverisyyttään elokuvan ohjaajana: ”Isäni palveli talvi- ja jatkosodissa lääkintäeverstiluutnanttina ja äitini toimi lottana, aivan etulinjan tuntumassa.”

Entisenä Mannerheim-museon intendenttinä olen seurannut tätä (-kin) hanketta suuren kiinnostuksen vallassa. Mannerheim on Suomen historian myyttiä ja todellisuutta tavalla, johon kukaan muu henkilöhistoriallinen hahmo ei pysty. En kiistä Suomen Marsalkan asemaa kansallisena suurmiehenä, mutta kuulun ”historiapuolueeseen”, joka haluaa avata ja problematisoida suurmiehistä käytävää keskustelua. Vuoden 1918 jälkeen Mannerheim kanonisoitiin ”valkoiseksi kenraaliksi”. Talvi- ja Jatkosodan aikana hänestä tuli Suomen Marsalkka ja Tasavallan presidenttinä todellinen valtiomies. Mannerheimin hautajaiset tammikuussa 1951 sinetöivät hänet lopullisesti ”suomalaisuuden” henkilöitymäksi ja ikoniksi.

Kesti vuosikymmeniä ennen kuin Mannerheimista voitiin puhua "myyttinä" jä hänestä löydettiin eurooppalainen aristokraatti ja venäläinen kenraali, Keisarin uskollinen mies. Juuri tässä löydän saranakohdan hänen henkilönsä kiehtovuuteen ja merkittävyyteen: miten on mahdollista, että samassa henkilön vaiheisiin voi kietoutua niin monta ulottuvuutta, niin monta aikakautta ja aikakausien muutoksia? Lisäksi, kuten museossa opin, Mannerheim ei ollut ”vain” sotilas, vaan hänen inhimillinen kiinnostuksensa suuntautui lukuisiin asioihin. Mannerheimin ja hänen sukupiirinsä kautta voidaan kirjoittaa paisti sotilaallisuuden, niin myös valtiomiestyön, teollisuuden, tieteen ja tutkimuksen, ruokakulttuurin, sairaanhoidon ja 1800-luvun porvarillisen boheemisuuden historiaa. Marsalkka itse harrasti mitä moninaisimpia asioita, ratsastusta, valokuvausta, golfia jne.

Viime viikkoina olen saanut lähempää seurata elokuvan syntymistä ja kulissien takaista työtä. Alustin alkuvuonna kuvausryhmälle pienessä seminaarissa 1900-luvun mentaliteetti- ja tapahistoriasta. Korostin ulkoisen olemuksen vastaavuutta sisäiseen kokemukseen (ryhti!) sekä sitä, että henkilöön tulee mahtua ristiriitoja, epäonnistumisen tuomaa surua ja ahdistusta. Mannerheim ei ollut suurmies jo vauvana ja koululaisena, vaan sellainen hänestä tuli osin sattuman, osin taitavuuden ja myös hyvän onnen (oikeassa paikassa oikeaan aikaan..) johdosta.

Samoja teemoja painotin HS raadin Mannerheim-elokuvaan liittyvässä kyselyssä (HS raati 11.12.2008): ”On tietysti makuasia, miten Mannerheimia elokuvan keinoin tulkitaan. Nähdäänkö hänessä action man, vai tapakulttuurista kiinni pitävä korea aristokraatti? Vai edustaako hän ajassaan liikkuvaa, siihen omilla edellytyksillään sopeutuvaa, mutta paikoin ristiriitaista henkilöä? On vaikea nähdä, että Harlinin työkalupakista nousee välineitä, joilla pystytään herkkäviritteisesti tulkitsemaan Mannerheimin henkilöä, hänen sosiaalista ja kielellistä taustaansa, maailmankuvaansa ja kokemuksiaan Suomessa, Euroopassa ja Venäjällä. Mannerheim ei taivu nykyajan toimintaelokuvan sankariksi; sen sijaan hänessä on aineista eurooppalaisten murrosten tulkiksi. Siksi on vaikea nähdä, miten Harlinin sinivalkoinen, suomalaiskansallinen ja amerikkalainen maailmankuva taipuu tähän tulkintaan. Mutta annetaan pojan yrittää!

“Poika” Harlin ja hänen teaminsä koostuu huomattavasta joukosta suomalaisia ammattilaisia, joiden paneutumista tähän projektiin suuresti arvostan. Sinivalkoisuudesta huolimatta esiin piirretään eurooppalainen Mannerheim, joka kasvaa ja ammatillistuu monenlaisten vaikutteiden virittämänä. Olen vakuuttunut siitä, että tätä elokuvaa tarvitaan! Se ei tule kiillottamaan asekuntoisten maanpuolustusfriikkien itsetuntoa, vaan osoittaa, miten Mannerheimin elämän kautta selittyy Suomen historia ja paikka – kontekstissaan eli Euroopassa ja Itämerellä. Soisin, että tanskalainen päärahoittaja Nordisk Film ja sen keulamiehet ymmärtäisivät, että kansallisella hankkeella voi olla monet kasvot! Ja että sen ymmärtävät potentiaaliset muut rahoittajat, meillä ja muulla, miksei myös Venäjällä?