Hyvästi 2010!

Kuka kaipaa? En ainakaan minä, sanon suoraan!
Miksi?

Takana raskas, mutta tietenkin tapahtumarikas vuosi, joka vei voimat, minulta ja monelta muulta. Tähän ikään kun tulee, alkaa kaivata jo sitä, että maailma alkaisi olla valmis ja kypsä, mutta turha toivo. Uudistukset, muutokset ja murrokset piiskaavat aikalaisia tavalla, joka ei heti unohdu. enkä nyt puhu pankkikriiseistä, talouslamasta tai ilmastokatastrofista (todellisesta tai oletetusta..) vaan ihan joka päiväsistä asioista, arjesta.

Meillä yliopistolla arki on ollut sitä, että hallinnon uudistukseen on yritetty sopeutua. Lopputulos: kaoottiset suurlaitokset, kantajengin muutosvastarinta, toimimaton perusinfra ja yhä kauemmas etääntyvä yliopiston johtoporras. Me lojaalit työmyyrät – perustutkijat ja –opettajat – olemme venyneet ja vanuneet suuntaa ja toiseen, kasvattaneet tuloksellisuutta, pohtineet rahan ansaitsemiskeinoja, maalanneet uusien aikojen brändiä laitoksillemme, oppiaineillemme ja itsellemme. Sekä valmistautuneet ensi vuoteen sisäistäen sanomaksi: ”Opettaisin ja tekisin mielelläni, mutta köyhällä yliopistollamme ei ole nyt sellaiseen ole varaa…”.

Kun Humboldtin juhlavuosi nyt on päättymässä, kysyn uudelleen ja yhä uudelleen: pitäisikö Yliopisto keksiä uudelleen? Tai pikemminkin siirtää pois nykyisistä raameistaan alkutilaan, jossa on kaksi opiskelija ja yksi opettaja – siitä se aikoinaan lähti liikkeelle, ja siitä edelleen on kysymys, kaikesta huolimatta.

Vuonna 2010 matkustin paljon ja rakastuin uusiin paikkoihin – huhtikuun matka Balkanille avasi silmäni lopullisesti Euroopan tälle nurkalle, kiehtovalle, jännittävälle, hauskalle ja dramaattiselle. Syksyllä opetin Balkanin historiaa ja nyt luen tenttivastauksia ja luentopäiväkirjoja – olen todella innoissani siitä, että niin monet luennolla olleetkin ovat saaneet silmänsä auki alueelle. Hienoja esseevastauksia, kun on luettu Andricia, Draculicia ja Tito-elämäkertoja. Tämän vuoksi opettaja jaksaa elää!

Sain leivottua viisi tohtoria maailmaan, kaikki mahtavia väitöksiä Suomen kulttuurihistoriasta, taustanaan eurooppalainen kehitys. Rooma ja taitelija, fennomaanit ja luonto, metsäopetus ja akateemisuus, suomalainen upseeri ja sotahistorian käänteet ja viimeisimpänä Naantalin merkitykset muistin paikkana – sivistysperintö kasvoi tässä maassa huimasti, vaikka julkisuus ei enää yhtä helposti löydä nuoria tohtoreita haaviinsa kuin ennen.

Kunnallispolitiikan vuosi on sirpaleinen ja yllättävä. Helsingin pyhä yhteistyöakseli – kokoomus ja sdp – on yhä rampana ja siksi kunnallispolitiikka on ollut ailahtelevasta ja poukkoilevaa. Kainuun matka kaupunginhallituksen kanssa elokuussa jäi mieleen uuden avauksena; hieno syväsukellus alueiden Suomeen ja paikalliseen osaamiseen. Helsingin Sataman johtokunnan työskentely on ollut kiinnostavaa ja johtokunta ryhmänä hyvin yhteen pelaava – matka Belgiaan oli täysi kymppi! Persoonallisia tyyppejä, mainioita hahmoja, hyviä juttuja, ja maailmankuvan avartamista, kuten parhaimmillaan voi olla tämmöisen reissun jälkeen.

Lapset ovat maailmalla – Virossa ja Ruotsissa, sukulaisia asuu Saksassa ja muualla Euroopassa. Minua ei saa euroskeptikoksi, vaan uskon entistä syvemmin eurooppalaiseen renessanssiin. Siksi toivon, että ensi vuodesta 2011 tulee entistä ehompi Eurooppa-vuosi! Alas pikkunationalismi! Nurkkaan perifeerinen ajattelu! Pois posketon populismi! Toivon, että vuonna 2011 puhutaan vihdoin –asiaa!

Kirjoja, kirjoja, enemmän kirjoja..

Antoisaa kuluvaa vuotta tämänkin vaatimattoman hengentuotteen lukijoille!

Koululaisena 1970-luvulla tuli ajatelleeksi, että miltä maailma mahtaa näyttää moisen ikuisuuden päästä, VUONNA 2010? Kasvoin aikakaudella, jolloin uskottiin, että talot muuttuvat munanmuotoisiksi ja lautaset käyvät tarpeettomiksi, kun saamme ravintomme tabletin muodossa. Liikkuminen tapahtuu kiskoilla kevyiden alumiinivaunujen avulla ja niin edelleen. Onneksi kaikki tuo oli – ja on – scifi-mössöä, joka ei koskaan toteutunut. Me ihmiset kun tapaamme kiintyä asioihin, joita kutsutaan ”perinteeksi” ja ”kulttuuriksi”.

Mökillä istuin kaksi viikkoa koiran kanssa…tai koira makasi kylpyhuoneen lämpöpatterin edessä ja minä kirjoitin, pääasiassa. Söin puolalaisilta porsliinilautasilta hyvää karjalanpaistia ja makaronilaatikkoa, lasissa raikasta suomalaista piimää! Nautin saunajuomani esi-isien tapaan, höyryävällä lumisella terassilla, ympärilläni pellavakangas ja jalassa huopatossut. Onneksi tulevaisuus tuli hitaampaa kuin taannoiset tekniikkaintoiset futuristit uskoivat!

Vakuutuin katsoessani jäätynyttä järvenselkää, huurun peittämiä puita ja pohjolan kirkasta sinistä valoa, että talvessa, siis kunnon valkoisessa talvessa, on jotain tavattoman terapeuttista. Kun kuu paistoi, kävelimme koiran kanssa iltalenkin taivaan valaisemana, vaikka oli pimeää. Sauvakävellessä lumi narskui mukavasti jalkojen alla ja toppatakin hengityksen huurtama edusta näytti kuin Grönlannin ylittäjillä. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi tuli tarvottua -23 asteessa. ”Villaa päälle vain”, sanottiin jo lapsuudessani ja sitä nytkin kannatti toteuttaa. Apua antoi Sysmän bensa-asemalta ostamani puuvillainen kommandopipo, jonka syvensi piilevää talviterroristia identiteetissäni.

Talviloman parasta antia oli se, että oli aikaa a) kirjoittaa ja b) lukea, rauhassa, minkään muun toiminnon häiritsemättä. Ajattelun rauhaa ja kiireettömyyttä, kerrankin. Lukupaketin olin koonnut joululahjakirjoista sekä teoksista, joita arvioimme tulevina viikkoina Valtion tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan piikkiin. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat muun muassa Anna-Lena Laurénin uusin Venäjä – tai Kaukasus – kirja, jota kiva lukea. Laurén on poikkeuksellinen kirjoittaja, joka tuntee syvää innostusta kohdettaan kohtaan, ei sorru russo-fobiaan eikä kauhistele naapurimaan joskus kummallisia oloja. Syksyn ajan lukemista odottivat Paavo Lipposen muistelmat ykkösosa. Paljon työtä niiden takana ja oman elämän läpikäymistä. PL oli lukenut aikakausiensa historiaa, ja tutustunut minunkin ylioppilaskunnan historiaan. Ilahduin, kun kiitosta tuli rivien läpi. Tulkintani mukaan ns 60-luku rakentui ”tradition” varaan ja sen uudistamiseen, ja Lipponen allekirjoitti tämän tulkinnan. Samalla kumarrus minun suuntaani oli pyllistys muutamille muille…

Sitten oli paketissa paljon sotakirjoja, teoksia vuosista Neuvostoliitossa, Karjalassa, muualla maailmalla. Saksalaisten sotalapset täällä alkavat nyt saada hahmoa. Keskiaika ja lähihistoria purevat edelleen – paljon kirjoja molemmista. Sisustusta, luontoa ja tähtitavasta esittelevää kirjallisuutta riittää, samoin kultavuosi 1809 viritti monen kirjoitushaluja. Historia on vahva aihepiiri edelleen tässä massa! Hyviä pamfletteja alkaa taas ilmestyä – enemmänkin mahtuisi. Kaipaan esimerkiksi rohkeita tutkijapuheenvuoroja á la vanha huutomerkki! Sen uusi tuleminen on ollut hienoinen pettymys. Psykokirjallisuudella ja ihmissuhdeoppailla näyttää olevan loppumattomat markkinat täällä, kaiketi, siksi paljon niitä ilmestyy. Elämäkertojen suhteen 2009 oli vahva vuosi – pinossa ovat Pärre, Pekka ja Eero, tässä järjestyksessä.

Kaikki mukava loppui aikanaan, ja tänään oli harvinaisen helppoa liukua takaisin urbaaniin elämään. Lunta Helsingissäkin sopivasti ja raaka ilma. Kun kaupunginhallituksessa tänään palveluverkkotyöryhmän työn tulos, on kunnallispoliittisesta keväästä tulossa säpäkkä.