Toleranssia, toleranssia!

Pääsiäisen rituaaleihin on kuulunut paavin Urbi et Orbi –puhe Vatikaanista. Nykyisen kirkkoruhtinaan edeltäjät tapasivat lopettaa puheensa tervehdykseen, joka annettiin 65 kielellä, myös suomeksi. Monikielisen pääsiäissanoman haluttiin vahvistavan kaikkien uskovien uskoa ja yhteistä suvaitsevaisuutta erityisesti kriisien koettelemassa maailmassa. 

Vaikka uusi paavi Franciscus luopui tästä tavasta – hän puhuu vain italiaksi – on suvaitsevaisuus läsnä kirkkoperinteessä. ”Toleranssi” liittyi keskiaikaisen kirkon strategiaan, jolla luotiin kosketus pienempiin uskontokuntiin. Se merkitsi paikallista ja passiivista sallivuutta esimerkiksi suhteessa juutalaisiin. Nämä saivat elää rauhassa niin kauan kuin olivat sopuisasti ruodussa, tai kuten meillä todetaan, elivät ”maan tapojen” mukaan.

Kirkollinen toleranssi saattoi kestää yhden ediktin verran, ja muuttua nopeastikin. Aikaa myöten ”toleranssi” kuoriutui kirkollisesta kaavustaan ja käsite jalostettiin paremmin sopimaan poliittisen demokratian hyvemaailmaan. Tolerantti muodostui synonyymiksi avarakatseisuudelle, liberaalille ja ennakkoluulottomalle ihmiselle.

Suvaitsevaisuudesta tuli länsimaisen modernin yhteiskunnan tunnus: se oli kasvatuksen, oppimisen kautta saavutettava tila, jossa vähemmistöihin tuli suhtautua sallivasti ja ymmärtävästi. Ymmärrystä seuraisi halu antaa vähemmistöillekin ”yhteiselämässä esiintymisen oikeutta”, kuten Nykysuomen sanakirja (1985) määrittelee, ”kunhan ne eivät ole ristiriidassa siveellisen tietoisuuden kanssa”.

Toleranssikäsitteen tutkimuksessa on voitu osoittaa, että ”olla suvaitsevainen” muuttui näin pitkin-hampain-sallivuudesta osaksi nykyaikaisen ihmisen aktiiviasennetta. Toleranssin vaatimuksesta tuli demokraattisen yhteiskunnan kittiä, jolla rakennettiin kanssakäymistä konservatiivisten ja liberaalien ideologioiden välille. Suvaitsevaisuus kytkettiin ihmisoikeusajatteluun, ja molempien avulla määriteltiin sopivat vähemmistöt ja niille paikka, roolit ja rajat.

Suvaitsevaisuuden väri oli vaaleanpunainen: käsite liukui keskusteluun 1960-luvulla liberaalien ja vasemmiston työntämänä. Meillä Pohjoismaissa mentiin niin pitkälle, että suvaitsevaisuuspuheesta tuli osa valtiollista politiikkaa ja demokratiakasvatusta. Toleranssi ei enää liity vain pyrkimykseen kohti parempaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, vaan se on itsessään hyvän, sallivuuteen perustuvan yhteiskunnan huippuarvo.

Kylmän sodan liepeillä liberaali demokratia voitti. Toleranssia saatettiin surutta osittaa, kun ajat olivat hyviä ja jaettavaa riitti enemmistöille ja vähemmistöille. Kun demokratian ideaalit ja epätasa-arvoinen todellisuus eivät enää kohtaa, syntyy jännitteitä. Tolerantit eivät helposti suvaitse uusinta ”vähemmistöä” eli viime vuosien arvokonservatismin nousua. Kun tutkimusten mukaan henkiset arvot ja ihmissuhteiden merkitys korostuu ja materialististen arvojen merkitys pienenee, sopi kysyä kumpi voittaa: liberalisoituminen vai arvojen kääntyminen kentistä konservatiivisempaan suuntaan?

(Julkaistu Lännen median lehdissä pääsiäisenä 2015)

Vapaamielisyyttä Amsterdamissa ja Helsingissä

Romaniasta paluun jälkeen vuosi ehti vaihtua – hauskassa seurassa – ja työkin alkaa. Vietin viikon Sysmässä mökillä kirjoittamassa, rauhassa ja kansallismaisemaa katselleen. Samalla sopi pohtia isänmaan henkistä tilaa ja Euroopan tulevaisuutta. Digilehti välitti uusimmat uutiset, ja siksi HS:n kokomuutos ei kovinkaan rauhaani häiritse – jos kesällä huomasin, että paperilehti tuntuu ohuelta ja onnettomalta. Paremmat uutiset löytyvät sosiaalisesta mediasta ja niiden luomiseen voi itse osallistua….

Suomessa jaksettiin keskustella Alankomaihin muuttaneet Umaya Abu-Hannahin aikaansaamien monikulttuurisuusaaltojen jälkivaikutuksesta. UAH sattui lohkaisemaan jotain, josta itsekin tiedän jotain: elämä Amsterdamissa on mukavampaa pikkulasten kanssa kuin Suomessa. Minulle asuminen 1990-luvulla Alankomaissa, maanosamme porvarillisen ja keskiluokkaisen kulttuuri-identiteetin kotimaassa, oli avainkokemus. Alankomaissa opin ymmärtämään kodin, sukupuoliroolien, perhe-elämän ja kulttuurin välistä historian muovaamaa yhteyttä. Opin, kuinka tästä yhteydestä on kasvanut kokonaisen kansakunnan läpäisevä porvarillinen eetos. Se poikkesi kovasti kotomaani omakuvasta.

Asuimme Amsterdamissa lasten ollessa pieniä perinteisessä huvilakaupungissa, puistokadulla omassa tilavassa punatiilisessä rivitalossa. Siihen kuului tyypillinen luontoelementti, talon takana oleva puutarha. Yhteisömme oli lapsivaltainen, turvallinen ja vehreä. Lasten päiväkotielämä ja koulunkäynti perustuivat perheen sisäiseen työnjakoon. Kotiäitiys oli yleinen ja hyväksytty naisen rooli. Äidin tehtäviin kuului lasten vieminen ja tuominen koulusta, lounaan laittaminen, harrastuksiin saattaminen ja perheen ruokahuollosta vastaaminen. Lisäksi vanhemmat osallistuivat koulun opetukseen ja toimintaan vapaaehtoispohjalta, kunkin taipumustensa mukaisesti.

Elämä oli ”porvarillista”, sanan varsinaisessa ja syvällisessä merkityksessä. Valtiofeminismin ja laitoskasvatuksen korvasi Alankomaissa kansalaislähtöinen lapsirakkaus. Pienet huomioitiin joka paikassa; kaupan kassatäti ojensi tikkarin, pesulan rouvalla oli piparkakkuja varattuna lapsille ja kiinalaisen noutoravintolan omistaja muisti aina hellästi pöllyttää lastemme hiuksia. Kolme-nelilapsiset perheet olivat tavallisia. Ihailin hollantilaisnaisten luontevaa suhtautumista synnyttämiseen (päivä poliklinikalla tai kotisynnytys) ja isien mutkatonta läsnäoloa vanhempina.

Tästä UAH puhui ja jaan hänen tunteensa. Edelleenkin kaipaan Suomessa lasten luontevaa arvostamista. Saksassa lasten kanssa lomaillessa ymmärsin, mistä kulttuuriimme ovat tulleet aikuisten lapsiin ja nuoriin suuntaamat ankarat katseet, suoranainen töykeys, vihamielisyys ja välinpitämättömyys. Suomi on aina ollut tiukasti Saksan napanuorassa, erityisesti mitä tulee kulttuuriin ankariin, ilottomiin ja kurinalaisiin piirteisiin. Hollannissa opin, että porvarillisuuteen kuuluu ”vähäinen militaarisuus, kauppiashenki ja vapauden kaipuu”. Arkea leimaa perhe- ja kotikeskeisyys, moniarvoisuus, vuorovaikutus ja toleranssi sekä kyky nauttia elämästä, myös sen materialistisessa mielessä. Suomessa tällainen ”porvarillisuus” ei ole ehtinyt kehittyä: keskiluokka meillä syntyi historiattomuutta korostavin tunnuksin, modernia hakien ja nopeasti kaupungistuen.

Vapaamielisyys kehittyi tässä maassa toisenlaiseksi kuin Alankomaissa. Kuluneella viikolla pohdittiin Helsingin kaupungintalossa järjestetyssä Teuvo Aura –seminaarissa liberalismin nopeaa nousun ja rappion kaarta, nähtynä Auran, Helsinkiä 1970-luvulla luotsanneen kaupunginjohtajan kautta. Aura oli jälleenrakennusajan kasvattama, sovitteleva mutta aikaansaava ja isänmaallisiin asioihin vakavasti ja tavoitteellisesti suhtautuva poliitikko ja talousmies. Aura löysi vapaamielisyydestä poliittisen kotinsa 1950-luvun alussa, ja tuli valituksi Vapaamielisten Liiton listoilta kaupunginvaltuustoon 1953, ja sittemmin valtuuston puheenjohtajaksi ja kaupunginjohtajaksi 1968. Aura junaili liberaalipuolueen muodostamista 60-luvulla, ja odotti, kuten moni muukin, että liberalismille olisi kysyntää voimakkaan kaupungistumisen vuosikymmenellä. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan liberalismi kuihtui ennen pitkään keskustan syleilyssä, jatkaen elämistään lähinnä vihreissä, jonne muutamat johtavat nuorliberaalit kiinnittyivät.

Aura ehti kuitenkin tehdä elämäntyönsä vapaamielisenä ja liberaalina. Hän menestyi henkilönä, joka osasi saattaa yhteen hyvinkin eri tavalla ajattelevia ihmisiä ja saada heistä parasta tekemistä ulos. Aura oli myös herravetoisen poliittisen kulttuurin ja verkostojen tuote. ”Syökää, juokaa ja innovoikaa!” –kaikui hänen viestinsä alaisilleen eikä hän itsekään sylkenyt lasiin eikä hylkinyt herkkuja. Aura- seminaarissa oli jälleen kerran pakko todeta: suomalaisen poliittisen kulttuurin leimallisin piirre on konservatiivisuus ja liikkuminen vanhan agraariyhteiskunnan asettamissa puoluerajoissa.