Ihana, kauhistuttava Amsterdam!

Joka ihmistä vihaa, pysykööt poissa Alankomaista, Amsterdamista. Kaupunki suorastaan pursuaa ihmisiä, kaikkialta maailmalta, kaiken ikäisiä, kokoisia, värisiä. Syövät kadulla, juovat, polttavat maria, kävelevät rinnakkain, pyöräilevät pöyhkeästi, rinnakkain ja peräkkäin, kuvaa ja itsekkäästi. Euroopan itsevarmoin kansa ottaa paikkansa julkisessa tilassa, arkailematta, ylivoimaisella elintasollaan (joka tuo pituutta, muttei ylenpalttisesti lihavuutta..), reippaudellaan, luontevuudellaan ja sujuvuudellaan. En lakkaa ihastelemasta nykyamsterdamilaisia, joiden pyöräilykeskeinen elämäntapa saa meidät fillaroivat helsinkiläiset kuolaamaan ja tärisemään.

On kulunut 20v siitä, kun itse asuin Alankomaissa. Nyt saavuimme katsastamaan Q Beatrixin kruunusta luopumista ja samalla viettämään kevyttä kevätlomaa. Kaupunki on entisellään – moottoritie halkoo maisemaa, kun kentältä tullaan, ja muutama uudehko kerros- ja liiketalo on noussut pelloille. Kaikkialla näkyi oranssia, ja virallisen vallanvaihdon kaksois-W-tunnusta, ja oranssi-sinistä-valkoista värimaailmaa. Uuden hallitsijan/hallitsijaparin kasvot ja/tai kasvokuvat heijastuvat talon seiniltä, parvekkeilla, näyteikkunoista, kaikkialla.  Monarkia on pönöttämätöntä ja valoisaa, kuten kuvissa hymyilevät kuninkaallisetkin.. niin tai koko sana kuninkaalliset tuntuu väärältä, hehän ovat julkisen kuvan mukaan kuin kuka tahansa meistä, tavallisia ja arkisia, lapsiperheen iskä ja äiskä.

Asumme aseman kupeella siis, lähellä ruskeiden kahviloiden ja erotiikkabaarien aluetta, tai suorastaan sen kupeella. Nyt tutustumme alueeseen paremmin: vanhoiksi itseään mainostovia, kahviloita vieri vieressä, kondomikauppoja, erotiikkavälineliikkeitä, frittikioskeja, kapeita katuja ja kujia, paljon ihmisiä, erityisesti nuoria. A-dam on nuorten kaupunki, sen pikkusynnillisyys ja kaupallisuus on kohdennettu ikäryhmälle 15-30v, kaikkialta maailmasta. Tälle ryhmälle ei avaudu – ja miksi pitäisi! – porvarillisuus ja itsesuojelu, joka vahvana A-maissa. Silti alueella tungeksiva väki ja turistit pitävän huolen siitä, että katuelämään kuuluu kummallinen turvallisuuden tunne; kunhan käsilaukustaan pitää kiinni..

Itse A-msterdamhan ei muutu. Väestötilastot kertovat, että maassa asuu nyt 16,7 miljoonaa ihmistä. Se on miljoona enemmän kuin vuonna 1993, kun jätimme alavat maat. Väkimäärä näkyy kaikkialla jalisäksi tulevat turistit: A-dam kuuluu globaalin turismin vaellusreittien kärkikymmenikköön, yhdessä Lontoon, Pariisi, Rooman ja New Yorkin kanssa – sitten tulevat Berliini, Praha, Pietari, Wien..

Nyt vietetään monenlaista 400v ja 200v juhlaa: kaksisataa vuotta monarkian alkamisesta, neljäsataa vuottaa A-damin kolmen pääkanavan suunnittelusta ja Venäjän ja Alankomaiden suhteiden (=Pietari Suuren visiitti) alkamisesta. 2013 ollaan tekemässä muistojen vuotta ja historia kelpaa sellaiseen. Kaupungissa, jossa jokainen keskustan kivi kertoo monisatavuotisen logistiikka- ja keskuspaikka-aseman mukana tuomista monista eduista: vauraudesta, kaupunki-infran monipuolisuudesta ja urbaanista jatkuvuudesta.  Löydämme samoja ravintoloita, kahviloita ja etnisiä paikkoja kuin 20 vuotta sitten. Samat raitiovaunulinjat, samat kulttuurirakennukset, väylät, kauniit ovet, kanaalit, kapeat ajoväylät jne.

Saavuimme siis katsomaan kuinka Q-B luopui kruunustaan. Asialla on historiansa: kuningatar Wilhelmina luopui kruunusta vuonna 1948. Juliana teki sanan 1980 ja nyt vuorossa oli Beatrix 2013. Kolme alankomaalaista naishallitsijaa on luopunut kruunustaan noin 70-75 vuoden iässä. Alankomaalainen tapa on siirtää näin monarkia uuden sukupolven hoidettavaksi. Beatrixin kruunusta luopuminen Amsterdamissa sujui ilman mahtipontisuutta ja lähellä kansaa. Tapahtuma sijoitettiin ajankohtaan, jolloin on kulunut 200 vuotta maan siirtymisestä monarkiaan. Kansallisesti se kohdennettiin ”kuningattaren päivään (30.4.), joka perinteisesti kokoaa kaikki alankomaalaiset kadulle, karnevaalin ja kaupankäynnin hengessä.

Nyt hieman viileähkölle juhlapaikalle Amsterdamin Dam-aukion kuninkaan palatsin ja sen tuntumaan, oli saapunut puoli Hollantia ja koko joukko muutakin maailmaa, erityisesti Alankomaiden Karibian alusmaista. Tungos tihentyi aukiolla heti aamusta, karnevalistinen riehakkuus ja oranssi väri leimasivat katukuvaa. Hollantilaiseen tapaan väenjoukko oli hyväntuulisen rauhallinen ja keveästi haikea, kun pidetystä kuningattaresta tuli jälleen prinsessa..

Aamupäivän luopumisseremoniaa leimasi koruttomuus ja kodikkuus. Kuninkaan palatsi on Amsterdamin entinen kaupungintalo, hollantilaisen vaurauden symboli. Kello kymmenen kuningatar allekirjoitti luopumisasiakirjan maan korkeimman poliittisen johdon ja kuninkaallisen perheen läsnä ollessa. Kun selvästi liikuttuneet uusi ja vanha hallitsija ilmestyivät parvekkeelle, yleisömeri repesi huutoihin. Aukioväelle esiteltiin myös uuden kuninkaan Willem-Alexanderin ja prinsessa Máximan kolme tytärtä. 

Uusi kuningas asetettiin toimeensa Amsterdamin Uudessa kirkossa, jossa edustuslaitos piti kokouksensa. Kuningas vannoi näin valan korkeimman poliittisen kokouksen edessä, ja paikalla olivat muut kansalliset ja kansainväliset kunniavieraat. Tilaisuutta isännöi Senaatin puhemies, ja seremoniassa sovittiin hallitsemisen perussäännöt: kuningas lupasi noudattaa perustuslakia ja toimia velvollisuudentuntoisesti virassaan.

Kruununjalokivet olivat vain symbolisesti esillä uuden hallitsijan noustessa valtaan. Kuninkaan tunnukset, kruunu, valtikka ja valtakunnanomena ovat sivupöydällä yhdessä valtakunnan miekan ja hallitsijan standaarin kanssa. Alankomaiden kuninkaallinen perimysjärjestys muuttui: nyt maahan saatiin kruununprinsessa Catharina-Amalia, kuninkaan vanhin tytär, josta tehtiin Oranjen Prinsessa. Päivän juhlintaan kuului vielä vastaanotto kutsuvieraille ja kuningasparin veneretki Amsterdamin kanavoilla. TV:n välityksellä tilaisuudesta välittyi luonteva iloisuus ja riemullisuus, vahva usko tulevaisuuteen ja valoisuus.

Vapaamielisyyttä Amsterdamissa ja Helsingissä

Romaniasta paluun jälkeen vuosi ehti vaihtua – hauskassa seurassa – ja työkin alkaa. Vietin viikon Sysmässä mökillä kirjoittamassa, rauhassa ja kansallismaisemaa katselleen. Samalla sopi pohtia isänmaan henkistä tilaa ja Euroopan tulevaisuutta. Digilehti välitti uusimmat uutiset, ja siksi HS:n kokomuutos ei kovinkaan rauhaani häiritse – jos kesällä huomasin, että paperilehti tuntuu ohuelta ja onnettomalta. Paremmat uutiset löytyvät sosiaalisesta mediasta ja niiden luomiseen voi itse osallistua….

Suomessa jaksettiin keskustella Alankomaihin muuttaneet Umaya Abu-Hannahin aikaansaamien monikulttuurisuusaaltojen jälkivaikutuksesta. UAH sattui lohkaisemaan jotain, josta itsekin tiedän jotain: elämä Amsterdamissa on mukavampaa pikkulasten kanssa kuin Suomessa. Minulle asuminen 1990-luvulla Alankomaissa, maanosamme porvarillisen ja keskiluokkaisen kulttuuri-identiteetin kotimaassa, oli avainkokemus. Alankomaissa opin ymmärtämään kodin, sukupuoliroolien, perhe-elämän ja kulttuurin välistä historian muovaamaa yhteyttä. Opin, kuinka tästä yhteydestä on kasvanut kokonaisen kansakunnan läpäisevä porvarillinen eetos. Se poikkesi kovasti kotomaani omakuvasta.

Asuimme Amsterdamissa lasten ollessa pieniä perinteisessä huvilakaupungissa, puistokadulla omassa tilavassa punatiilisessä rivitalossa. Siihen kuului tyypillinen luontoelementti, talon takana oleva puutarha. Yhteisömme oli lapsivaltainen, turvallinen ja vehreä. Lasten päiväkotielämä ja koulunkäynti perustuivat perheen sisäiseen työnjakoon. Kotiäitiys oli yleinen ja hyväksytty naisen rooli. Äidin tehtäviin kuului lasten vieminen ja tuominen koulusta, lounaan laittaminen, harrastuksiin saattaminen ja perheen ruokahuollosta vastaaminen. Lisäksi vanhemmat osallistuivat koulun opetukseen ja toimintaan vapaaehtoispohjalta, kunkin taipumustensa mukaisesti.

Elämä oli ”porvarillista”, sanan varsinaisessa ja syvällisessä merkityksessä. Valtiofeminismin ja laitoskasvatuksen korvasi Alankomaissa kansalaislähtöinen lapsirakkaus. Pienet huomioitiin joka paikassa; kaupan kassatäti ojensi tikkarin, pesulan rouvalla oli piparkakkuja varattuna lapsille ja kiinalaisen noutoravintolan omistaja muisti aina hellästi pöllyttää lastemme hiuksia. Kolme-nelilapsiset perheet olivat tavallisia. Ihailin hollantilaisnaisten luontevaa suhtautumista synnyttämiseen (päivä poliklinikalla tai kotisynnytys) ja isien mutkatonta läsnäoloa vanhempina.

Tästä UAH puhui ja jaan hänen tunteensa. Edelleenkin kaipaan Suomessa lasten luontevaa arvostamista. Saksassa lasten kanssa lomaillessa ymmärsin, mistä kulttuuriimme ovat tulleet aikuisten lapsiin ja nuoriin suuntaamat ankarat katseet, suoranainen töykeys, vihamielisyys ja välinpitämättömyys. Suomi on aina ollut tiukasti Saksan napanuorassa, erityisesti mitä tulee kulttuuriin ankariin, ilottomiin ja kurinalaisiin piirteisiin. Hollannissa opin, että porvarillisuuteen kuuluu ”vähäinen militaarisuus, kauppiashenki ja vapauden kaipuu”. Arkea leimaa perhe- ja kotikeskeisyys, moniarvoisuus, vuorovaikutus ja toleranssi sekä kyky nauttia elämästä, myös sen materialistisessa mielessä. Suomessa tällainen ”porvarillisuus” ei ole ehtinyt kehittyä: keskiluokka meillä syntyi historiattomuutta korostavin tunnuksin, modernia hakien ja nopeasti kaupungistuen.

Vapaamielisyys kehittyi tässä maassa toisenlaiseksi kuin Alankomaissa. Kuluneella viikolla pohdittiin Helsingin kaupungintalossa järjestetyssä Teuvo Aura –seminaarissa liberalismin nopeaa nousun ja rappion kaarta, nähtynä Auran, Helsinkiä 1970-luvulla luotsanneen kaupunginjohtajan kautta. Aura oli jälleenrakennusajan kasvattama, sovitteleva mutta aikaansaava ja isänmaallisiin asioihin vakavasti ja tavoitteellisesti suhtautuva poliitikko ja talousmies. Aura löysi vapaamielisyydestä poliittisen kotinsa 1950-luvun alussa, ja tuli valituksi Vapaamielisten Liiton listoilta kaupunginvaltuustoon 1953, ja sittemmin valtuuston puheenjohtajaksi ja kaupunginjohtajaksi 1968. Aura junaili liberaalipuolueen muodostamista 60-luvulla, ja odotti, kuten moni muukin, että liberalismille olisi kysyntää voimakkaan kaupungistumisen vuosikymmenellä. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan liberalismi kuihtui ennen pitkään keskustan syleilyssä, jatkaen elämistään lähinnä vihreissä, jonne muutamat johtavat nuorliberaalit kiinnittyivät.

Aura ehti kuitenkin tehdä elämäntyönsä vapaamielisenä ja liberaalina. Hän menestyi henkilönä, joka osasi saattaa yhteen hyvinkin eri tavalla ajattelevia ihmisiä ja saada heistä parasta tekemistä ulos. Aura oli myös herravetoisen poliittisen kulttuurin ja verkostojen tuote. ”Syökää, juokaa ja innovoikaa!” –kaikui hänen viestinsä alaisilleen eikä hän itsekään sylkenyt lasiin eikä hylkinyt herkkuja. Aura- seminaarissa oli jälleen kerran pakko todeta: suomalaisen poliittisen kulttuurin leimallisin piirre on konservatiivisuus ja liikkuminen vanhan agraariyhteiskunnan asettamissa puoluerajoissa.