Professoreita...pohjalaisia... presidenttejä

Bulgariasta/Sysmästä paluun jälkeen tammikuu jyrähti käyntiin täysillä. Opetusta, oppimista, yliopistoasioita, kunnallispolitiikkaa, muita yhteiskunnallisia rientoja – tavanomaista päivän täytettä ja runsaasti muutakin pohdittavaa. Guggenheimiin palaan myöhemmin, jahka on poliittisen päätöksenteon paikka. Puoleni olen valinnut ja kantojani tulen piakkoin tälläkin palstalla täsmentämään.

Vaikka teen kaikkeni kuoriakseni ylenpalttista yhdistystaakkaa harteiltani, suostuin Professoriliiton Helsingin osaston vuosikokouksessa ryhtyä johtokunnan jäseneksi. Katson, että kaikki toimet, joilla edistetään kollegoihin tutustumista yli tiedekuntarajojen, tulevat mahtumaan aikatauluihini. Jännityksellä odotin ensimmäistä kokousta tammikuussa Akava-talossa Pasilassa. Eka kerta elämässä askelsin betoni & pronssi & marmoripohjustetussa ay-talossa, josta säteilee ihana 1980-luvun ökyhenki. Annettu nyt siis sormi ammattiyhdistysliikkeelle – pohdin, meneekö kohta koko käsi?

Liiton tila on 2-3 huoneen toimistokeskittymä pohjakerroksessa. Se ei ole mitenkään erityisen akateeminen, vaan puhtaasti teknokraattinen. Kirjahyllyssä matrikkeleita, Suomalainen nimikirja, Kalevala, Suomen säädöskokoelma, sanakirjoja, kansallisbiografiasarja, työsopimuslainsäädäntö –kirjoja, Helsingin yliopiston historia I-III, juomalaseja ja hyllyn päällä kokoelma viirejä, joista sentään löytyi akateemisia tunnuksia, klassisia pylväsaiheita, seppeleitä, soihtuja. Kokouksen esittelyaineistossa vilisivät sanat ”palkkapolitiikka”, ”etujärjestötyö”, ”työmarkkinatilanne” jne. Silti saunassa professorinaisten keskusteluaihe oli: ylioppilasjärjestöjen ja osakuntien inspehtoriroolin suunnaton ihanuus ja nuorten aktiivien kehuminen.

Vuosi alkoi historian merkeissä: käyntiin korkattiin Helsingin pääkaupungin 200-vuotis juhlinnan alkua, joka tapahtui mm arkkitehti C.L. Engelin työtä (ja kotielämää..) muistamalla; siihen liittyy näytely ja luentosarja, jonka raameissa minäkin kävin kertomassa arkkitehdin tunnetuimman tilakokonaisuuden, Senaatintorin, merkityksestä sosiaalisten ryhmäidentiteettien näyttämönä. Paikalla oli 200 hengen yleisö, lähinnä daameja, joita paikalle veti toinen luennoitsija, kartanoherra ja Armfeltin ”alter ego” Björn Wahlroos. BW:n lennokas esitelmä käsitteli kartanon omistamisen ihanuuksia & kurjuuksia; jälkimmäisiin kuuluvat mm. ihmiset, jotka haluavat tulla tutustumaan kulttuuriperintöön paikan päälle!

Yliopistohistoriallinen rupeama alkoi julkaisemalla viime viikonloppuna Etelä-Pohjalaisen osakunnan 100-vuotishistoria, Syrän kultaa, kieli kuin puukkoo, joka painavuudessaan ja koreudessaan ylitti tietenkin kaikki aikaisemmat. Julkistamisseminaarissa kuultiin puhetta (etelä-)pohjalaisuudesta ja osakuntien sosiaalisesta ja kulttuurisesta merkityksestä – paikalla oli edustava otos senioreita sekä yleisönä että seinillä roikkumassa muotokuvina. Itse istuin Ilmari Kiannon tuiman katseen seivästämänä eturivissä... korostin pikku puheenvuorossani yo-elämän suurta kasvattavaa merkitystä sosiaalisen pääoman tuottajana ja sitä, että Helsinki jättää kaikkiin opiskelijoihin vahvan jäljen. Tai oikeammnin: puolustin Helsinkiä, joka EPO-perinteessä on ”paha ja vihattava” kaupunki, aidon talonpokaisen ja alkuperäisen maaseudun vastakohta.

Viikolla julkaistiin myös lahjakkaan oppilaan ja väitöskirjan tekijän Rose-Marie Peaken Cargotec Oyjille tekemä kirja Huvilakatu 1:n historiasta. Talo on tullut tunnetuksi kaupunginjohtaja Eric von Frenckellin kotina ja tämä tyttären Vivica Bandlerin kulttuurikehtona. Nyt se on yrityksen pieteetillä kunnostamaa edustustilaa. Opettajan suurin ilo on nähdä, kuinka omat opiskelijat lähtevät omilla siivillään lentoon, tekevät hommia hienosti ja pärjäävät. Rottinkia oli rinnassani!

Viikon jännitysnäytelmä koski tietenkin presidentinvaaleja. Mikä show sunnuntai-iltana! Hyvät ehdokkaat putosivat, hyvät menivät jatkoon. Puolustan presidenttiä instituutiona. Presidentti on sekä symbolinen johtaja, ylipäällikkö että valtion päämies: kaikissa tehtävissä mukana myös ripaus poliittista johtajuutta. Mikään yhteisöinstituutio, eduskunta, valioneuvosto, ei pysty korvaamaan presidenttiyteen (parhaimmillaan) liittyvää arvovaltaa, kokemusta ja osaamista.

Normaalioloissa poliittinen hallinto pyörii jengoissaan, mutta kriisiaikoina tarvitaan poikkeusosaamista. Oma historiamme osoittaa, että kriisikäyttämistä ei voi ennakoida – eikä kriiseihin liittyvää johtajuutta! Siksi poliittinen järjestelmä tulee pitää laajana ja joustomahdollisena.

Nyt käynnissä oleva vaalikamppailu on modernin ajan gladiaattoritaistelua. Tv tuottaa tärkeää viihdejohtajuutta, johon liittyy kyky säilyä täyspäisenä kampanjassa. Presidentin tärkeimmäksi valintakriteeriksi tuntuu nouseva sitkeä noste, puristeensietokyky ja hermopaineistuksesta selviäminen. Ne ovat suomalaisen itseymmärryksen ytimessä olevia poliittisia ominaisuuksia. Siksi asetuin kuluneella viikolla Pekka Haaviston taustatukijaksi.

Kirjoja ja professoreita

Viime viikolla julkistettiin Sysmässä Rannan kartanossa kulttuurihistoriallinen keittokirja nimeltä Makuja mahtipitäjästä: ruokaa – kulttuuria – tarinoita (Sysmän Kirjakylä Oy, 2011). Vaikka itse sanonkin, teos on komea, paikallisilla kuvilla varustettu syvähyppäys itähämäläiseen ruokamaailmaan.

Oma osuuteni oli huomattava kirjan syntyyn. Purkaessani edesmenneen äitini kotia löytyi sängyn alta pahvilaatikko, joka piti sisällään sysmäläisiä reseptejä ja ruokakertomuksia. Ne oli osoitettu rouva Kerttu Tapiolalle, legendaariselle Vanhan Kertun taide- ja antikvariaattiliikkeen omistajalle.

Kerttuakin ennen äitini ja toimittaja Sirkka Lassila ideoivat 1990-luvulla Sysmän neuvottelukunnassa paikallisosaamiseen perustuvan keittokirjan tekemistä. Hanke eteni niin pitkälle, että Kertun kaupasta tuli reseptien ja ruokatarinoiden kokoomapiste. Niitä kertyikin mukavasti, mutta sitten hanke tyssäsi johonkin ja unohtui. Kunnes lopulta aarre löytyi, mutta tekijä oli poissa.

Tarjoilin reseptit Sysmän Kirjakylä OY:n toimitusjohtaja Pauli Leimiolle, joka oitis innostui asiaan. Tehtiin työnjako: minä kirjoitan yleistä suomalaisesta ruokakulttuurista, paikallisen kartanomaailman tuntija FT Birgitta Stjernvall-Järvi perkaa sysmäläistä perinnettä ja ruokatoimittaja Mervi Pasanen (os. Etelä-Suomen sanomat) päivittää reseptit tähän aikaan. Paikallinen vaikuttaja Vuokko Virolainen kokosi verkostot kirjahankkeen käyttöön ja sysmäläinen graafikko Humberto Saraiva vastasi hienosta taitosta (istuttiin monta sunnuntaita kuvia sortteeraamassa ja asettelemassa kohdilleen..).

Ja näin syntyi mainio kirja, joka pyyhkii altaan jaakkokolmoset, keinotekoiset maakunta- ja perinneruoat. Esiin nostetaan maaseudun monipuolisen agriculturan, kaikenlaisen ruoan viljelyn, säilyttämisen, valmistaminen ja aterioinnin – sekä kaikki asiaan kuuluvat sosiaaliset vivahteet, joista suomalainen maaseutu tunnetaan. Omassa osuudessani osoitan, kuinka Suomen gastronominen omakuva on ollut osa poliittisen suomalaisuuden rakentamista. Ruoka on kytkenyt suomalaiset maaseutuun, maasta tuleviin raaka-aineisiin ja kulttuuriperintöön. Ruoan kansallinen omaleimaisuus liitetään Euroopan pohjoisosiin, jossa luonto on lähellä ja raaka-aineita on haettu joko metsästä, vedestä tai erämaista.

Kirja julkistettiin Vuokko Virolainen kodissa eli Rannan kartanossa, kahvikestein (karjalanpiirakoita ja juhlavehnäleipä) ja runsaan yleisön läsnä ollessa. Kirjan tekoon osallistui yli 60 paikallista persoonallisin tarinoin, reseptein ja kuvin. Harvoin on kirjan teko tuntunut yhtä maukkaalta kuin nyt, kun kokkeja oli runsaasti – ja kaikki innostuneita!

Kirjan julkistamistilaisuudesta ajoin suoraan Helsinkiin ja Professoriliiton Helsingin yliopiston osaston vuosikokoukseen. Tapahtumalla oli suuri vertauskuvallinen merkitys elämässäni: tähän asti, kun takana on 35 vuotta akateemista elämää, en ole tunnustanut ay-oppia. Olen korostanut yliopistoa yhteisönä, johon kuuluvat niin ylioppilaat kuin professorit, tutkijat ja muu väki, siis henkilöstö. Pohdin kaksi vuotta viran saatuani, liitynkö Professoriliittoon, ja tein sen pitkin hampain vuonna 2008.

Mutta nyt itseäni isommat voimat ovat tätä vähäistä yhteisöllisyyttä miehissä ja naisissa murentamassa, ja kaikki keinot ovat tarpeen sen estämiseksi. Kun kutsu kävi osallistua kokoukseen ja tulla johtokuntaan humanistisen tiedekunnan edustajana, en epäröinyt. Me professorit tarvitsemme toisiamme ja uudenlaista kollegiaalisuutta. Siihen kannusti yliopiston hallinnonuudistuksen aikainen yhteistoiminta, joka virisi uudelleen sähköpostikommentaarein nyt syksyllä, kun yliopistostrategiaa pantiin uusiksi.

Osaston kokoukseen oli saapunut paikalle n 50 nuorempaa ja vanhempaa professoria. Ilmassa oli protestihenkeä, kun opetusministeriön Anita Lehikoinen esitteli yliopistojen uutta rahoitusmallia. Edelleen korostuva ”kansainvälisyys” ja ”tieteellisyys” - rahoituksen kannustavuudessakin halutaan unohtaa suomalaisen yliopiston vahvuus, paikallinen vaikuttaminen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus. Tätä kritisoin, ja niin tekivät muutkin.

Kollegiaalisuutta edisti hyvä illallinen, jonka aikana oli kiinnostavaa verkottua kollegojen kanssa. Ammattikuntaani leimaa vahva työhön sitoutuminen, ahkeruus ja lojaalisuus. Monia kaivaa huoli riittämättömyydestä – valtiovalta edellyttää jatkuvaa lisäpuristetta, suorittamista ja kansainvälistymistä. Murisin yhden tradition, kun kilistin lasia ja puhuin illallisen aikana (sellainen ei ole ollut tapana viimeiseen 40 vuoteen..) ja korostin yhteen hiileen puhaltamisen tarvetta.