Helsinki 200v pääkaupunkina: valtuuston juhlakokous

Koko huhtikuun alku on ollut Helsingin pääkaupungin 200-vuotisen aseman osoittamiseen liittyvää juhlintaa. On avattu (aika mitätön) juhlanäyttely Kaupungintalon aulaan. Kirjoja julkaistaan, seminaarjea, luentosarjoja ja muita tapahtumia järjestetään. Suuri juhlavastaanotto on torstaina 12. huhtikuuta Finlandia- ja Musiikkitaloissa. Tänään keskiviikkona kaupunginvaltuusto kokoontui juhlaistuntoonsa. Valtuutetut olivat hyvin pukeutuneita (vastaanotto kokouksen jälkeen) ja istuvat kiltisti paikallaan kuuntelemassa toisiaan. Harvinaista juhlaherkkua!

Kokouksen ainoa päätös koski nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn myönnettävää 10 miljoonaa tukirahaa. Jokaisen valtuustoryhmän puheenjohtaja piti puheenvuoron, niin minäkin. Pääkohdat ohessa – sanaa ”keisari”, ”Engel” tai ”200 vuotta sitten” eivät nyt esiintyneet puheessani vaan pohdin yhtäällä Helsingin henkeä ja nuorisoa – noin yleisesti ja käsitteellisesti:

”Tänään juhlakokouksessa sopii pohtia: miksi jotkut kaupungit menestyvät ja kasvavat ja toiset surkastuivat. Sijainti ja taloudellinen toimeliaisuus, kyky innovatiivisuuteen ja poliittinen kaukonäköisyys ovat edistäneet eräiden kaupunkien kukoistusta. Helsingin menestykseen on vaikuttanut se, miten hyvin se on onnistunut uudistamaan perustuotantoaan, kilpailemaan toisten kaupunkien kanssa ja houkuttelemaan luovaa väkeä pysyvästi. Helsinki on ikuinen ”modernin projekti”, joka eri aikoina on kurottanut kohti tulevaisuutta, nykyisyyden parasta antia hyödyntäen.

Kaupungit eivät koskaan ole valmiita ja siksi ne kiinnostavat ihmisiä. Kaupungeissa ihmisten välisestä dynaamisesta kohtaamisesta syntyy uutta, liikettä, joka luo jännitteitä ja jännitteistä kasvaa innovatiivisuutta. Kaupunkiteoreetikko Lewis Mumford mukaan "kaupungissa etäiset voimat ja vaikutukset sekoittuvat paikallisiin: niiden ristiriidoilla on yhtä suuri merkitys kuin niiden sopusoinnulla".

Ei ole sattumaa, että VR täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Rautatie on ollut Helsingin elinhermo, life line; se on tuonut väkeä maalta, maakunnista ja muista kaupungeista tänne työn, opintojen ja ansaitsemisen perässä. Helsinki elää siksi aina suhteessa suomalaiseen maaseutuun; Helsinki on koko Suomen, ei vain helsinkiläisten, pääkaupunki. Opintien jälkeen on palattu maakuntiin tekemään työtä isänmaan hyväksi.

Kaupungit houkuttelevat, koska niissä on tarjolla työtä. Mutta muuttajia kiihottaa myös mahdollisuus itsensä toteuttamiseen. Kaupunkien vetovoima kasvaa aikoina, jolloin haetaan yksilöllisyyttä, halutaan vapautua sosiaalisen tai poliittisen järjestelmän, pikkukaupungin tai maaseudun elinpiirin määrittämistä ahtaista kulttuurista ja sosiaalisista rajoista. Kaupunki edistää maallistumista. Urbanismi on tänään itsensä toteuttamisen elinehto.

Kaupunkielämän positiiviset ja negatiiviset mielikuvat palautuvat 1800-luvulle, kun eurooppalaiset suukaupungit elivät loistonsa aikoja. Tämä aika jalosti huippuunsa modernin kaupunkiarkkitehtuurin, muodin ja kuluttajuuden. Myös vastareaktiot, kaupunkipelko ja pako pois pahasta kaupungista, syntyivät tänä aikana. Todellinen ja myyttinen nuoriso on viimeisen 100 vuoden aikana edustanut kaupungin vaaroja ja uhkaa: aikoinaan huligaanit, sitten sakilaiset, lättähatut, partaradikaalit ja monet muut nuoruuden alakulttuurit ovat kuitenkin pääsääntöisesti tuottaneet kunnon kansalaisuutta.

Kaupungeissa elävät alakulttuurit. Massa- ja eliittikulttuurin väliset raja-aidat liudentuvat. Yhä uudet ryhmät vaativat kaupungissa tilaa, hakevat esiin pääsyä, kilpailevat oikeudesta olla “julkisella paikalla”, näkyä ja vaikuttaa. Uusi urbaani yhteisöllisyys tuottaa pohjaa myös hyvälle nuoruudelle. Kaupunki opettaa suvaitsevaisuutta. Hyvä ja paha, pelottava ja turvallinen, kaunis ja ruma, rikas ja köyhä, nuori ja vanha täydentävät toisiaan.

Kaupungissa todellisuus ei ole suojattua, steriiliä, hygieenistä tai ristiriidatonta. Urbaanisuutta on ihmisten kesken tapahtuva jatkuva eettinen, moraalinen ja poliittinen uudelleenarviointi. Kaupunki on näyttämö, jossa tilanteet päivittäin muuttuvat. Se on nuorisolle suuri mahdollisuus, ei vain riski”

Napin painallus vai nuijan kopautus?

Tervetuloa syyssesonki! Varmin merkki kesän päättymisestä on poliittisen luottamustoiminnan alkaminen kevyen kesähiljaisuuden jälkeen. Maanantaina kokoontui Helsingin kaupunginhallitus, tiistaina istuimme jykevien pöydän ääressä me Helsingin Sataman johtokunnan jäsenet. Molemmille kokouksille yhteistä oli se, että nyt asioista päätettiin sähköisesti. Asia ansaitsi isoa uutisointia, kyseessä oli suuren kokoluokan muutos. Perinteinen puheenjohtaja nuija oli korvattu nyt hiiren napautuksella…

Sähköä päätöksentekoon? Jo tämän valtuustokauden alussa me valtuutetut saimme tietokoneen ja printterin käyttöömme muistutuksena siitä, että pian koneet korvaisivat muutaman kilon painoisen esittelyaineiston eli valtuutetun perinteisen paperinpinon. Asiathan on meillä hoidettu siten, että kokousta edeltävänä perjantaina kaupungin virastomestarit ajavat kokousmateriaalit valtuutetuille. Viikonloppu on aikaa lukea, ryhmät kokoontuvat maanantaisin ennen kaupunginhallituksen kokousta. Pumaskat on kannettu kahdesti läpi työpäivän illan kokouksiin. Sama käytäntö leimasi lauta- ja johtokuntien toimintaa – aineistot käteen ennen seuraavan viikon kokousta.

”Uusi asianhallintajärjestelmä” kuten asiaa kaupungin kotisivuilla kauniisti kutsutaan, on vaatinut vuosien ajan verta, hikeä ja suunnittelua: ”Ahjoksi nimetty järjestelmä pitää sisällään useita eri tietojärjestelmiä, joiden ansiosta hallinnossa säästetään aikaa, vaivaa ja paperia. Uuden systeemin käyttöönoton myötä varsinaisen asian käsittely nopeutuu ja päätösprosessit tehostuvat. Ahjon ansiosta kuntalaiset, luottamushenkilöt ja tiedotusvälineet saavat myös aiempaa helpommin tietoa vireillä ja valmistelussa olevista asioista.”

Ahjon käyttävät 600 luottamushenkilöä ja 5000 kaupungin viranhaltijaa ja työntekijää ja siinä juoksutetaan valtuuston, kaupunginhallituksen sekä lauta- ja johtokuntien kokoukset. Oli selvää, että tehokkuus, nopeus ja vaivattomuus loistivat poissa olollaan ensimmäisestä kokouksesta. Ähläsimme tunnusnumeroiden, lukukorttien ja wlan-verkkojen kanssa siihen malliin, että itse kokous kesti kaksi kertaa pitempään kuin tavallisesti. Ja silti jokaisen selän takana oli kaupungin oma ATK-ekspertti valvomassa…

Aikaa myöten ehkä säästöjä kertyy, vaikka paperiteollisuus suree. Printtivastuu jää poliitikoille. Itse suren kokousritualismin muutoksesta: neitimäinen hiiren painallus on korvannut jykevän puheenjohtajan nuijan kopautuksen asian/kokouksen avaamisen ja päättämisen tunnuksena. Kannan huolta myös arkistoinnista: miten 100 vuoden kuluttua kaikki tämä sähköisyys avautuu tutkijoille ja kuinka tallennepuoli hoituu?

Nyt jälleen Sysmässä, jossa käytän seuraavat kaksi viikkoa ns luovaan työhän. Mökin ruokapöydällä leviää maanpuolustukseen, kaupungintalojen arkkitehtuuriin, ruoka- ja tapakulttuuriin, muotiin ja kaupunkielämään liittyviä aineistoja, joiden pohjalta valmistelen yhtä kirjaa, kahta artikkelia ja syksyn luentosarjaa. Ja siinä ohessa kesäkolumneja oululaiseen Kalevaan.

Kesä meni, kiitos kysymystä, hyvin, lukuunottamatta aivoturbulenssia, jonka Norjan/Euroopan tapahtumat aikaansaivat. Supervilkkaan kevään jälkeen yritystä ylläpitää slow-lifea mökillä, tietokone oli pääosin telakalla ja kädet mullassa puutarha- ja metsähommissa. Koiramme Casse haudattiin juhlavin menoin juhannuksen jälkeen. Jonkin verran tuli mietittyä keskustapuolueen tilaa (Suomenmaa 2.8.), nautittua festivaalien musiikkitarjonnasta (Sysmän Suvisoitto ja Porin Jazz), harrastettua sosiaalista elämää ja luettua hyviä kirjoja, johon talvella on vähemmän aikaa.

PS. Katso Suomemaan haastattelu tästä osoitteesta http://www.oululehti.fi/edoris?tem=sm_lsearchart&search_iddoc=5390348 ja Kalevan kolumnit http://www.kaleva.fi/osasto/kolumnit/174