Kodikasta vai karheaa: myyttinen kansanluonne?

Viime aikojen Suomi-uutiset eivät ilahduta. Lomautuksia, supistuksia ja leikkauksia yrityksissä. Esikaupungeissa perhesurmia tai puolison hengen riistämistä. Väkivaltaa kouluissa ja kauppakeskuksissa. Piiritystilanteita ja aseleikkejä asunnoissa. Ympäristörikoksia Lapissa ja huonoa hallintoa Helsingissä.

Suomalaisen kulttuurin karheat piirteet nousevat esiin, kun lama ja yleinen neuvottomuus valtaavat alaa. Synkkä kansanluonne, tavataan selittää, kun pohditaan täällä asuvien alttiutta tarttua aseeseen tai ratkaista pulmatilanteet väkivallalla. Metsäläisyyttä, huokaavat toiset, kun tulee tarve analysoida sosiaalisten taitojen puutetta. Kansanluonne kelpaa selittäjäksi, kun tarvitaan jotain yleistävää ja laajapohjaista samastumiskohdetta. Stereotypioihin tartutaan, kun puhe ”meistä” niin edellyttää. 

Käsitys kansanluonteesta yleistyi 1800-luvulla, Ranskan vallankumouksen jälkeen. Tuolloin tarvittiin uusia yhteisöllisiä samastumiskohteita ja luotiin kuvastoa kansakunnista ja heimoista. Pian kuvaukset saivat poliittisen ulottuvuuden: tietyllä alueella asuvien kansojen tuli tuottaa jopa omaa valtiollisuutta. Kun tilanne salli, eli vallankumouksien ja sotien seurauksena, synnytettiin Eurooppaan monia uusia etnisesti yhdenmukaisia maita. Suomi oli tässä joukossa.

Kansaluonteesta viehättyivät niin Churchill, Kekkonen kuin Thatcherkin. Vaikka kansanluonne-ajattelu on monta kertaa siirretty oppihistorialliseen museoon, putkahtaa se takaoven kautta takaisin käyttöön. Sen voima on kyvyssä yleistää ja yhtenäistää jotain ilmassa olevaa ja kaikkien aistittavaa. Saksalaiset ovat ahkeria ja amerikkalaiset pinnallisia. Venäläiset petkuttavat ja kreikkalaiset huijaavat. Suomalaiset vaikenevat kahdella kielellä ja englantilaiset osaavat nauraa itselleen. 

Kansanluonne ja stereotypiat kelpaavat tätä nykyä myös jakautuneen Euroopan selittäjäksi. ”Tanskan pohjoispuolella ei ole tilaa filosofialle – alue on täynnä insinöörejä ja tekniikan miehiä”, julisti Le Figaron kirjeenvaihtaja vuonna 2001, kun Ruotsista tuli EU:n puheenjohtajamaa. Insinöörivetoisuus ja teknologiaoptimismi ovat hyväksyttyjä lähtökohtia Suomessakin, jossa puolestaan sopii ylenkatsoa välimerenmaiden leväperäisyyttä. Eurooppa-kuva elää tänäänkin, kun pohdimme suhdettamme eri alueisiin, kulttuureihin, kieliryhmiin ja poliittisiin perinteisiin.

Ranskalainen lausuma nostaa esiin todellisia tai myyttisiä mielikuvia, joita Euroopan eri alueilla asuvilla ihmisillä on toisistaan. Silti jokainen ympärilleen katsova huomaa, että erot eri ihmisten välillä ja kesken eivät seuraa kansakuntalinjaa, vaan muodostuvat sosiaalisesti. Lääkärit toimivat samantyyppisesti maailman eri puolilla. Professorit jakavat samanlaisen eettisen ajattelun ja tutkimuskulttuurin. Sotilaat ja urheilijat solidarisoituvat helposti keskenään vaikka kilpaillen tai taistellen. Virkamieseetos on samantyyppistä valtiossa kuin valtiossa. Keskiluokka suurkaupungeissa hankkii samoja kulutustavaroita ja jakaa yhtäläisen makumaailman jne

Kansanluonnetta kiinnostavampi on historian käyttö, historiallinen muisti ja siihen kietoutunut yhteisöllinen tunnemaailma. Menneisyys tarjoaa kosolti samastumisen kohteita; jo vilkaisu Eurooppaan osoittaa, että on helppo omaksua joko suurvallan ja voittajan tai uhrin ja marttyyrin roolit. Meille sodista jäi paljon kulttuuriseen omakuvaan. Sankarillisuus, ponnistelu ja kansallinen yksituumaisuus ovat korostuneet myyttisinä arvoina. Ero esimerkiksi Ruotsiin on huomattava. Naapurissa haetaan rauhaa, solidaarisuutta ja kodikkuutta (mysighet) konfliktitilanteissa. 

Entäpä kuluneen vuoden uutishirveyksiin Suomessa? Ovat esimerkiksi perhesurmat jotenkin ”suomalaisia” tai kansanluonteesta selittyviä? Eivät ole, uskallan väittää.  Taustalla ovat sosiaaliset mallit, tapa toimia, sosiaalinen esikuvallisuus. Siksi kulttuurinen ymmärrys ja sosiaalinen on tärkeää. Sitä lisää tähän maahan, lamankin keskelle. 

(Julk. myös Suomen Lääkärilehti 7 XII 2012)