Lyijykynä vai laptoppi?

Pakko reagoida, kun päivälehdet käyvät yhä ohuemmiksi, opiskeleva nuoriso ei juurikaan enää lue tiedekirjoja ja uutiset vellovat nykyään sosiaalisessa mediassa.  Järkiperäisyys on korvattu tunnemössöllä, tieteellisyys nähdään ”vasemmistolaisuutena” ja ”minä itse” nousee maailman tärkeimmäksi auktroiteetiksi. Opettajan on pakko pysähtyä pohtimaan: mitä tietoa tarvitaan tulevaisuudessa? 
”Yhteiskunnan tarpeet” on politiikan kiehtova käsitepari, jolla manipuloidaan muutokseen vauhtia. Tänä keväänä tarvekeskustelu on pureutunut koulumaailmaan kysymällä, mitä taitoja nuorelta edellytetään tulevaisuudessa. Lyijykynien lähtölaskenta koulusta on alkanut ja sähköisiin oppimisalustoihin uskotaan. Tavoitteena on muun muassa ylioppilastutkinnon sähköinen suorittaminen.

Tietokone on olennainen osa nuoren ihmisen varustusta, mutta takaako laiteoptimismi opetuksen paremman laadun? Taustalla luuraa tietotekniikan kehitys ja viestintämaailman murros. Väline on ottanut ylivallan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Koska viimeksi olimme tilaisuudessa, jossa kaikki täsmällisesti ja näpäkästi keskittyvät itse asiaan? Nyt istumme aloillamme, mutta yhdellä on auki facebook, toinen keskittyy twiittamaan ja kolmas hoitelee sähköpostiaan. Loput näpräävät hermostuneesti ja tauotta kännykkää tai taulutietokonetta.

Kone ja yhteiskunnallinen tarve lyövät kättä. Kirjoittamisen ja lukemisen pitkä historia osoittaa, että väline voi muuttaa maailmaa. Pergamentti toi uuden alustan kristillisille teksteille ja levitti katolista yhtenäiskulttuuria. Kirjapainotaito 1500-luvulla siirsi painettuja tuotteita ”kansan” käsiin ja lykkäsivät siten politiikan ja kulttuurin ajankohtaisaiheita kaikkialle Eurooppaan. Sanoma- ja aikakauslehtien kulta-aika, joka alkoi 1700-luvulla, merkitsi tiedon demokratisoitumista ja aatteiden monipuolisempaa leviämistä. Näillä eväillä – kirja, lehti, painotuote - mentiin aina 1900-luvun lopulle, tietokoneiden valta-aikaan.

Euroopassa on tapana ajatella, että tekniikkaa ja teollisuutta seuraa kehitys, ihmisen entistä parempi elämä.  Olemme konekansoja, uskomme teknologiaan.  Lääkärit, virkamiehet ja asiakaspalvelussa toimivat kätkeytyvät entistä useammin suurten näyttöpäätteiden taakse. Koneoppia on tarjolla roppakaupalla, tässä ja nopeasti.  Kun kaikkea – tietoa ja virikkeitä, viihdettä ja elämysaineistoja - on runsaasti netissä ja vain painalluksen päässä, joutuvat perinteiset opit ja koulutuksen polut altavastaajiksi.

Rohkenen arvella, että lyijykynällä on paikkansa tulevaisuuden koulussa, laitteiden rinnalla. Kynä edustaa laatua, joka liittyy sisältöihin, todelliseen luku- ja kirjoitustaitoon. Tätä taitoa ei opita hetkessä, vaan se edellyttää hidasta kasvamista, ajattelun oppimista ja kriittisyyttäkin. Suorituskeskeisyys ei juuri anna arvoa eksistentiaalisille pohdinnoille tai ihmisen moraalisten ominaisuuksien esiinnousulle, puhumattakaan, että niitä erityisesti harjoitettaisiin koulussa.

Tieto muuttuu, mutta ihmisenä olemisen reunaehdot säilyvät. Kansainvälistyvässä maailmassa tiedollisten taitojen rinnalla tarvitaan kykyä olla ihmisiksi ja elää hyvää elämää. Vastuulliseksi aikuiseksi ei opita laitteita sormeilemalla vaan tekemällä, mieluiten yhdessä muiden kanssa. Opiskeluvuosien aikana aktivoidutaan yhteiskunnallisesti, harjoitellaan yhteisöllisyyttä ja opitaan hoitamaan omia asioita. Elämä itsessään vie aikaa. Siksi kysymykset tiedon sisällöstä, kasvatuksen tavoitteista ja opiskelun sivistyksellisistä päämääristä ovat ajankohtaisia. Lyijykynä kunniaan, siis!

(Kolumni: Suomen Lääkärilehti 22 II 2013)