Asuntoja, asuntoja – lisää asuntoja!

Kun Zachris Topelius kirjoitti 1850-luvulla Helsingin asuntotilanteesta, nosti hän esille ydinongelmat. Keskeisin oli korkea maahinta ja riittämätön rakentaminen. Sitten tulivat asumisen kalleus, ahtaat asunnot ja keinottelu.  Topelius esitti ensimmäisenä Suomessa korjaavan asuntopoliittisen ohjelman. Hän vaati, että julkisen vallan oli luovutettava tontteja rakentamiseen.  Rakennusmääräyksiä on helpotettava ja asuntotuotantoon oli saatava halpakorkoista lainoitusta.

Ministeri Topelius…eikun kirjailija Kiuru…puhuu 2010-luvulla lähes samoista asioista. Vaikka pääkaupungin väkimäärä on moninkertaistunut ja toiminnot radikaalistikin muuttuneet, haasteet ovat samoja.  Asuminen on edelleen kallista, maasta on pulaa ja kaavoittaminen on hidasta.  Helsingin kaupungin kaikissa tulevaisuusasiakirjoissa ydinkysymys on liittynyt asumisen määrän lisäämiseen ja laadun kasvattamiseen.

Pääkaupungin vetovoima kasvaa. Nyt ollaan uuden ja vanhan solmukohdassa. Uusia uljaita kaupunginosia syntyy tyhjentyneille satama- ja muille vastaaville alueille.  Vuosikymmeniä Helsingissä uskottiin sosiaaliseen sekoittumiseen, kun nykyaikaa rakennettiin. Ajatus sopi hyvin yhdenmukaisuutta korostavaan hyvinvointivaltioajatteluun.  Nyt unelma yhteisöllisestä kaupungista näyttäisi olevan sirpaleina. Tutkimus osoittaa, että alueellinen eriytyminen on noussut ongelmaksi, joka vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin.

Lähiöiden rakennuskanta kaipaa peruskorjausta tilanteessa, jossa uusi kaupunkiköyhyys on sysännyt alueita huonon maineen auraan. Suuren 1990-luvun laman jälkeen on syntynyt sekä yksilötasoisia että alueellisia eriytymiskierteitä. Luokat ovat palanneet kaupunkiin ja hyväosaisten turvattomuuden tunteet kohdentuvat alueisiin, joita leimaavat vuokralaisuus, monikulttuurisuus ja/tai työttömyys ja toimettomuus. Pelätään väkivaltaa, häiriökäyttäytymistä ja sosiaalisia ongelmia

Kaupunkitutkijat ovat osoittaneet, että turvattomuus lisää muuttohalukkuutta erityisesti koulutetun väestönosan keskuudessa. Herkimpiä lähtemään ovat lapsiperheet ja koulutettu väestö. Jokainen sunnuntain sanomalehden asuntosivuja lukeva huomaa kehityskaaren: asunnot hyvissä osoitteissa maksavat enemmän, huonoissa hintakehitys taantuu.  Tätä se metropolisoituminen ytimeltään on.  Muutos tuottaa voimakkaampaa hyvä- ja huono-osaisuuden kasautumista ja uudella tavalla.

Kaupungissa kyse on aina myös mielikuvista. 2010-luvulla köyhyys välittyy koulujen kautta ja hyväosaiset suunnistavat sen mukaan ja eriytyvät omille alueilleen.  On tutkimuksin todettu, että monet vanhemmat pelkäävät aluevaikutuksia enemmän kuin niitä mitatusti esiintyy, ja reagoinnillaan lisäävät koulujen ja kaupunginosien välisiä eroja. Todellisuudessa Helsinki kuuluu maailman turvallisimpiin kaupunkeihin.

Sata vuotta sitten, kun Kulosaarta ja muita esikaupunkeja rakennettiin, todettiin, että ”aikamme tärkein haaste on keskiluokan asuntokysymys”. Nyt ei puhuta keskiluokasta, vaan lapsiperheistä, mutta painotus on sama. Asuntokysymys on ja pysyy pääkaupunkimme elinehtona. Siksi Helsingin juuri hyväksytyssä strategiassa 2013–2016 todetaankin, että ”erilaisille kotitalouksille” on tarjottava laadukkaita, kohtuuhintaisia ja elämäntilanteeseen sopivia asumisvaihtoehtoja. Toteutustavan tulee tähdätä ”kohtuuhintaisiin asumiskustannuksiin” ja asuntorakentamisella tuetaan kaupungin vetovoimaisuutta sekä kestävää kaupunkikehitystä. Näillä sanoilla Jussi Pajusen kaupunki lähettää terveisiä Zachris Topeliuksen kaupungille!