Ihanat designerinuoret ja suomalaisen (vaate-) teollisuuden todellisuus

Viime perjantai-ilta kului Aalto-yliopiston muodin opiskleijoiden hienossa Näytös15 - kavalkadissa Suvilahden kattilashallissa. oli vähän omkin lehmä ojassa, tytär kokoelmineen esittäytyi numerolla 14. koko ekvät oli tehty hommia, suunniteltu vaatteita, ostettua kankaita ja turkispaloja, painettu kuvoita, ommeltu asuja, liimailltu tossun palaisa yhteen ja kudottu villaosuuksia. Tätä kaikkea sivustakatsojana ihmetellessä tuli mieleeni, mitä kirjoitin suomalaisesta vaatesuunnittelusta ja sen esillepanosta vuonna 2009 - tuolloin tytär opiskeli vuoden Ruotsissa ja se tuli ajatuksiin. Panen aatteeni nyt tänne, aikoinaan sain ääneni kuuluviin HS:n mielipidepalstalla, eiväkä ajatukset ole millään lailla vanhentuneet. Missä on moderni vaateteollisuus tässä maassa? Mutta nyt vuoteen 2009:

Viime viikolla mediassa noteerattiin näyttävästi Taideteollisen korkeakoulun muotisuunnittelun opiskelijoiden kevätnäytös. Vaatteet pääsivät post-modernien mallien yllä catwalkille. Komeissa kuvissa (HS 5.6.09) nähtiin punavalkoisia turkiksia, ihmisten hiuksista tehtyjä leninkejä ja ”kafkamaisia” neuleita. Lavalla esiteltiin foliohousuja ja liimalla tehtyjä neuletakkeja. Nuorilla suunnittelijoilla oli mahdollisuus irrotella ja osoittaa luovuuttaan. Katsomossa istuivat uran kannalta tärkeät ihmiset.

Luovuutta ja suunnittelun hulluutta ei tästä maasta puutu! Kuten toimittajat totesivat, lopputulokset olivat enemmän taidetta kuin käyttövaatteita. Tässäkö on suomalaisen designin sudenkuoppa? Myyttinen kuva suurista suunnittelijanimistä elää edelleen vahvasti, ladaten koulutukseen raskaita paineita. Muotoilu ja siinä ohessa vaatesuunnittelu kantaa kansallisella ihanteellisuudella kyllästettyä taakkaa – olisiko jo aika vapautua sen puristeesta?

----------

Muotoilusta tuli kansallinen symboli toisen maailmansodan jälkeen, kun nuoret suunnittelijat voittivat kansainvälisiä palkintoja. Julkisuudessa vahvistui kuva kulttituotteista, lasiesineistä, vaatteista ja kankaista. Esineiden ja tekstiilien maine levisi ahkeran markkinoinnin, lehtikirjoitusten ja kansainvälisen arvostuksen ansiosta. Jäljelle 1950- ja 1960-luvun suunnitteluoptimismista on jäänyt muisto muotoilun kultakaudesta.

Kansallisuuden osoittamisesta tuli modernin taideteollisuuden avainstrategia maailmalla. Syntyi taiteilijoita ja designereita, jotka olivat samalla kertaa omaperäisen suomalaisia ja muille kiehtovia.  Muotoilun kultapossukerhoon kuuluivat Tapio Wirkkala, Armi Ratia, Timo Sarpaneva, Kaija Aarikka, Kaj Franck ja monet muut taideteollisuuden kärkinimet. Heidän tuotteena nähtiin osana suomalaista luontoyhteyttä. Toinen tie menestykseen oli korostaa esineiden erilaisuutta ja eksotiikkaa.

Kultapossukerho jätti väkevän perinnön. Kuten muodin opiskelijanäytös osoitti, taideteollisuutta tehdään edelleen vahvalla ideologisella latauksella. Nerokasta suunnittelulahjakkuutta odotutetaan vuosi toisensa perään. Avainsanana ovat innovatiivisuus ja luovuus. Korkealentoinen elitismi leimaa yhä kaikkea taideteollisen ympärillä käyvää opetusta ja keskustelua. Menneisyyden arvoihin sitoutuva kulttuurin paine on raskas ja siitä on vaikea vapautua.

--------------

Kulttuuri kuitenkin kaupungistuu, ja sen mukana arvot. Taideteollisuudessa on kaksi sanaa, ”taide” ja ”teollisuus”. Meillä korostuu edellinen, muualla maailmassa marssitaan jälkimmäisen tahdissa. Elämisen perustarpeita, syömistä ja pukeutumista, nukkumista ja seksuaalisuutta, leimaa lyhyttempoisuus ja hektisyys. Muoti on arkipäiväistynyt ja teollistunut ajassa nopeasti muuttuvaksi syketuotannoksi.

Suomi on selvästi jäänyt kaupunkiteollisesta kehityksestä. Kivijalkaa on pidetty raskaassa savupiipputeollisuudessa, tekniikan, metsän ja metallin arvoissa. Siirtymä maalta kaupunkiin ei ole tuottanut ymmärrystä teollisen tuotannon muuttumisesta ja palvelun merkityksen kasvusta. Kuluttamiseen ja palveluun, muotiin ja moniarvoiseen elämäntapaan liittyvät tarpeet tulee ottaa vakavasti.

Muutos koskee teollisuuden asenteita ja koulutuspolitiikkaa. Pöydän ääreen olisi koottava elinkeinopolitiikan päättäjät pohtimaan sitä, miten huonekaluista, muodista, musiikista ja ruoasta voitaisiin tehdä globaaleja, mutta Suomesta käsin tehtyjä massatuotteita. Kannustavia esimerkkejä löytyy läheltä. Suomi on valovuosien päässä Ruotsin kokemuksista. Naapuri on onnistunut tekemään Abballan, Ikeallaan ja Hennes & Mauritzillaan mahtavan rakennemuutoksen. Muutos lähtee nuorista, opettamisesta ja tahdosta sitouttaa nuoret suunnittelija ja teollisuus yhteen. Pallo on nyt myös teollisuudella. Vain siten ”vihreän kullan” tilalle voidaan saada tekstiilivallankumous!