Demokratian kriisi?

Mielenosoituksia valtiota vastaan ja protesteja parlamenttien edessä. Onko tässä aikamme kuva? Ilmassa on kansalaisten vihaa, katkeruutta ja voimattomuutta. Valtiot ja valtioliitot, kuten Euroopan Unioni, eivät pysty tarttumaan suuriin ongelmiin, ja pienetkin jäävät hoitamatta. Ilmassa on epätietoisuutta ja ahdistusta tulevaisuudesta. Populismi kukoistaa ja yksinvaltaisuutta ajavat johtajat saavat kannatusta.  

Meillekin lainehtivat puheet kansanvallan kriisistä. Maan hallitusta johtaa insinööri yritysmaailmasta tutuilla otteilla, ja politiikkapuhe ideologisine virityksineen on saanut väistyä. Valtion alasajoa on tehty jo vuosia, jollei vuosikymmeniä. Ensin hävitettiin läänit ja historiallisesti toiminut aluehallinto. Sitten kavennettiin tasavallan presidentin valtaoikeuksia ja ryhdyttiin mylläämään ministeriöitä. Nyt uusiksi pannaan myös keskushallintoa ja valtioneuvoston työskentelyä sekä kuntarakennetta.

Ilmassa on sakeaa tahtoa haluta kaventaa julkisen vallan vaikutusta. Siinä kannattaa kuitenkin liikkua maltillisesti. Jonkinmoinen ristiriita vallitseekin siinä, että kaventajat samalla esittävät elämisen laatua parannettavaksi sellaisin toimenpitein, joita pääasiassa vain julkinen valta voi toteuttaa.

Topeliuksen Välskärin kertomusten Aaron Perttilä kiteytti oman näkemyksensä hallinnosta: ”Kaksi on osaa kristillisessä huoneenhallituksessa, nimittäin kansa ja kuningas. Mutta mikä on siltä väliltä, se on vain riidaksi ja turmioksi, sillä se riistää itselleen kuninkaalta valtaa ja kansalta omaisuutta.” Ei Perttilän näkemys täysin vanhentunut ole, mutta ihan niillä eväillä ei tänä päivänä selviydytä: jotain tarvitaan siinä välilläkin.

Nimittäin sitä hallintoa ja kansanvaltaista politiikkaa. 

Tässä maassa on historiallisesti oltu valtiouskollisia.  Valtiouskovaksi tultiin, kun aristokraattinen yläluokkaisuus oli ohutta, porvarillinen keskiluokka oli heikko ja virkamiesvetoisuus vahvaa. Kriisit, lamat ja kapinat vaikuttivat siihen, että neutraalille valtiovetoisuudelle oli tilausta sisä- kuin ulkopolitiikassa. Valtiosta tehtiin jopa naisten ja tasa-arvon ystävä 1970-luvulla, kun hyvinvointia valtiollisteltiin. Valtion kehittäminen yhdisti pitkään kansaa. Suomalaisen valtiojärjestyksen historiaan on liittynyt keskeisesti snellmanilainen prinsiippi: toiminta valtion hyväksi lisää yhteistä ja henkilökohtaista hyvää.

Uudistusinto koskee nyt paikallistasoa eli kuntahallintoa. Kunnallishallinnon ja politiikan erilainen suhde valtaan on tämän päivän hankauspisteessä. Sitä halutaan virtaviivaistaa. Monet tutkijat korostavat, että hallinto on saavutetun vallan käyttöä, politiikka tavoittelee valtaa.  Kansanvallan peruselimet koetaan raskaina ja vaikeasti hallittavina, ja ”valtaan” halutaan tehoa, toimialamalleja ja palkattuja luottamusmiehiä eli ammattipoliitikkoja.

Onko demokratia - ja luottamusmiesjärjestelmä - todella aikansa elänyt?  Pohjoismaiseen linjaan on kuulunut kansanvaltaisuus. Ei kai 2010-luku piirry historiaan menetetyn demokratian aikakautena? Ollaanko Suomessakin jo ”putinismin” tiellä? Jäljet pelottavat. Mutta toisaalla…vireä kaupunkitoiminta takaa sen, että ”lisää kaupunkia kaupunkiin” on kaduilla joka päivä. Moniarvoisuutta on vaikea kaapata. 

(Töölöläinen 18. kesäkuuta 2015)