Hei erotaan kirkosta…!

Kun maailma ympärillä murenee, joutuvat perinnelaitokset puristuksiin. Viime vuosina mankelin läpi on vedetty niin mediaa, armeijaa, pankkijärjestelmää kuin kirkkoakin. Uudelleen arvioinnin kohteeksi on pantu ammattiyhdistys- ja kuntakenttä, yliopistot ja koko valtiollinen hallintokulttuuri, vain muutaman ilmiön sanoakseni. Lekalla on ollut töitä, kun yhteiskunnan rakenteita on tehostettu, uudistettu ja mukautettu.

Kovimman kolauksen on kokenut ”koti, uskonto, isänmaa” – ohjelmallisuus. Se oli suomalaisuuden valtavirtaa sotien jälkeen. Koti raamitti perhe-elämää, isänmaalle toivottiin parempaa tulevaisuutta ja uskonto toimi yhteisön kittinä. Kirkkoa tarvittiin konkreettisesti ja sillä totisesti oli paikkansa keskellä kylää. Sitten kaikki muuttui. Kun Suomi kaupungistui, se alkoi maallistua.  Kirkko ja sen edusmiehet leimattiin vanhoil­li­siksi, ääri­oi­keis­to­lai­siksi ja kansal­lis­mie­li­siksi.  

Nyrkkisääntö on: mitä punavihreämpi alue, sitä vähemmän on osallistujia kirkkokahveilla. Yllättävää onkin, että vaikka väki vähenee ja vanhenee seurakunnissa, kirkon ääni yhä sähköistää yhteiskuntaa. Kirkosta on kuin huomaamatta tullut ihmisyyden ja modernin ”minän” mittari maallistuneillekin. Kun valtiosta ei voi erota eikä kuntaa pysty noin vain jättämään, saa kirkko toimia mielipiteiden ilmapuntarina. Jos kirkon viesti ei miellytä, sopii kirkosta erota. Kun piispat puhuvat viisaita, voi kirkon helmaan taas palata.

Kirkko on kuin tavaratalo, jonka pyöröovista voi mennä sisään ja ulos aina tarpeiden muuttuessa. Kirkko on haastavassa kilpailutilanteessa. Vaikka uskonnollisuus on vähentynyt useissa läntisen Euroopan maallistuneissa maissa, ei uskonnollisuuden tai henkisyyden kaipuu ole pienentynyt. Ihmisen tahto peruskysymysten pohdintaan on edelleen suuri – kirkkosalin ja rippituolin ovat korvanneet joogatilat, mietiskelyharrastukset ja retriittiviikonloput.

Pyhänäkin kristillinen perinnekerrostuma voi hyvin. Vuotuisjuhlat, kuten joulu ja pääsiäinen, ovat kunniassaan ja kukoistavat perhetasolla. Arkipyhiä puolustetaan, vaikka ”pyhyys” muuten ei arjessa juuri korostu. Rippikoulut ja kirkkohäät kasvattavat suosiotaan, samoin seurakuntien tilaisuudet ja avoimet ovet.  Kirkko tekee merkittävää sosiaalista työtä, mutta näkymättömästi. Kaupungit ja kylät ilman kirkkoa olisivat kuin järvi ilma vettä – jotain olennaista puuttuisi maisemasta.

Kun tabuja puretaan, edellytetään kirkolta mielipidettä. Kirkko saa huutia tai halauksia, kun puhutaan seksistä, miehistä ja naisista tai avioliitosta. Jokunen aika sitten kysyin teologikollegalta, miksi kirkko ei rohkeammin voisi toimi yhteiskunnan omatuntona ja tasapainottavana alustana. Vihapuheen kukoistaessa kristilliselle perussanomalle voisi olla kannatusta. ”Pöh”, sanoi uskontotukija, ”kirkko on tänään kuin komposti. Jokainen voi kaataa sen niskaan pahanoloaan, ahdistutaan tai epätoivoaan, huutaa muutosta tai edellyttää pysyvyyttä. Mikään muu taho yhteiskunnassa ei ole samanlaisten intohimojen kohteena.”

Maailmanpolitiikan kipupisteistä näemme, että uskonnot eivät ole kadonneet eikä hengellisyyden tarve ole vähentynyt. Kristinuskosta vieraantuneessa kaupallisessa kulttuurissamme elää yhä vahvana tarve pyhän kokemiseen. Vaikka luonto tarjoaa monille meistä kokemuksen siitä, että on mahdollista päästä kosketuksiin ylimaallisen kanssa, tarvitaan positiivisia yhteisökokemuksia. Herra paratkoon, kyllä kirkolla on vielä tehtävää! 

(Julkaistu Lännen Median lehdissä 24 IV 2016)