Missä puussa kasvavat hyvät opettajat?

Maanantaina pidin Edistyksellisen tiedeliiton (ETL) 40-vuotisseminaarissa Jyväskylässä pikkuisen juhlapuheen, jonka aiheena oli ”Kelpaako suomalainen opettajakoulutus vientituotteeksi”. Aloitin opettajuuden pohtimisen koulusta, ja sen yhteiskunnallisesta roolista.  Koulu on säilyttänyt paikkansa yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. Syykin on selvä. Me kaikki olemme kouluasiantuntijoita, sillä olemme joutuneet läpikäymään koulunkäymisen pitkän prosessin. Eräillä tämä tie yhä jatkuu osana ”elinikäistä oppimisprosessia”.

Omakohtainen kokemus antaa varmuuden puhua koulusta – ja muistella sitä. Vaikka koulu näyttäytyy älyllisenä tietotilana, sen suurin kosketuspinta on emotionaalisella tasolla. Kouluaikana tapahtuu siirtymävaihe lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen. Se tekee koulusta prosessin, joka jättää vääjäämättömän jälkensä mentaali-historialliseen sielunmaisemaamme.

                                                          

Mitä muistamme koulusta? Harva meistä pystyy luettelemaan oppisuorituksiaan, aineaiheitaan, koevastauksiaan ja oppikirjojensa sisältöjä, tai edes arvosanojensa muodostumista. Muistamme tiloja, taloja, asioita, ilmiöitä ja ihmisiä, jopa tuoksuja ja makuja sekä sitten opettajia ja koulutovereita. Koulun sijainti ja kouluarkkitehtuuri, fyysinen tila ja esinemaailma, sen henki, luokan toveripiiri ja suhteet opettajien ja oppilaiden välillä nousevat esiin mielikuvina kun koulusta puhutaan.

Koulumuistot voivat olla vahvoja, sillä niihin kietoutuvat ääripäiden tunteet: opettajapersoonallisuuksien vaikutus, ystäväverkoston tiiveys (tai vastakohta, koulukiusaaminen), mahdollinen ahdistuksen ja pelon ilmapiiri, jopa kouluruokailuun liittyvät elämykset. Mutta kouluun voi liittyä myös vahvoja menestymisen ja onnistumisen tunnelmia. Koulu stigmatisoi niin hyvässä kuin pahassakin. Joko liitymme oma koulumme tyytyväiseen sukupolviketjuun tai torjumme koulun identiteettiä muovaavan vaikutuksen.

         

Toistaiseksi kaikki Suomessa ovat olleet yhtä mieltä siitä, että lasten on lähdettävä koulutielle. Vaihtoehtoisen oppimisen malleja ei vakavasti edes pohdita.  Silti harvoin kuulee

kysymyksen: miksi koulua on käytävä? Koulu on viimeisen 150 ajan ollut vahvasti sidoksissa suuriin ideologisiin ja sosiaalisiin päämääriin. Kasvatuksella on ollut pienessä maassa suuri tavoite: paremman isänmaan luominen.

Kehityksessä voidaan nähdä neljä vaihetta, ”projektia”. Luterilaisen projektin tavoite oli yhteiskunnallisen vakauden, pysyvyyden ja järjestyksen säilyttäminen. Porvarillinen projekti 1800-luvulla tavoitteli kansallisvaltion ideaa ja ihannetta. Sosiaalinen  projekti 1900-luvulla koski hyvinvointivaltion luomista. Eurooppalais-globaali projekti noin vuodesta 1990 lähtien on tavoitellut Suomen saattamista euro- ja kilpailukuntoon poliittisesti, taloudellisesti

ja kulttuurisesti.

Yhtä mieltä oltiin siitä, että on tärkeää, että opettajiksi tulevaisuudessakin hakeutuu hyviä ihmisiä. Mistä on sellainen on tehty? Koska itsekin olen opettaja, on kysymys ”hyvästä opettajuudesta” askarruttanut mieltäni pitkään. Onko olemassa oikotietä hyvään opettajuuteen? Mielestäni sellaista ei ole. Harjoittelukoulusta 1970-luvulla hankkimani 9-vuotinen perusempiria (oppikouluoppilaana) osoitti, että hyvä opettajuus on ihmisen ominaisuus, ei ulkoa opiskeltava taitolaji.  Jo luokkahuoneen ovelta oppi näkemään, oliko harjoitteluopettajassa eli auskultantissa riittävästi karismaa, innostusta, säteilyä ja osaamista. Sitä täydensi luonteva ja kunnioittava suhtautuminen oppilaisiin. Teoria ei auttanut, jos asenne oli väärä. ”Huonoja” koeteltiin kovasti, tyttökoulussakin! 

Laitoin junamatkalla Jyväskylään asiasta fb-kyselyn ja sain koko joukon kiinnostavia vastauksia. Niissä korostui muutama teema: koulu säilyy tärkeänä instituutiona ja opettajuudelle on tulevaisuudessakin kysyntää. Koulun käymisen perustehtävänä tulee edelleenkin olemaan lasten ja nuorten opettaminen tavoille tai kasvattaa sivistykseen. Koulu on edelleen paikka, jossa omaksutaan vallitseva kulloinenkin tieto-taitotaso ja arvomaailma.

Suomessa opettajuus nähdään kasvatusteoreettisesta tai menetelmällisestä näkökulmasta. Helposti unohtuu, että opettaja ei vain opeta, vaan hän on nuorille myös aikuisen ihmisen esikuva. Me muistamme lämmöllä persoonallisia ja karismaattisia opettajia - opettaja jäi mieleen, jos hän oli valmis vuorovaikutukseen ja pani itsensä likoon. Tämä lähtökohta on jäänyt koulukeskustelussa taustalle. Nyt korostetaan liikaakin koulun käytännönläheisiä, ”hyödyllisiä” tavoitteita. Opettajan tärkein ominaisuus opiskelun kaikilla tasoilla – esiopetuksesta yliopistoihin - on innostuminen ja innostaminen, lasten ja nuorten rakastaminen. Kutsumusopettaja ei ole hävinnyt joukostamme!