Toleranssia, toleranssia!

Pääsiäisen rituaaleihin on kuulunut paavin Urbi et Orbi –puhe Vatikaanista. Nykyisen kirkkoruhtinaan edeltäjät tapasivat lopettaa puheensa tervehdykseen, joka annettiin 65 kielellä, myös suomeksi. Monikielisen pääsiäissanoman haluttiin vahvistavan kaikkien uskovien uskoa ja yhteistä suvaitsevaisuutta erityisesti kriisien koettelemassa maailmassa. 

Vaikka uusi paavi Franciscus luopui tästä tavasta – hän puhuu vain italiaksi – on suvaitsevaisuus läsnä kirkkoperinteessä. ”Toleranssi” liittyi keskiaikaisen kirkon strategiaan, jolla luotiin kosketus pienempiin uskontokuntiin. Se merkitsi paikallista ja passiivista sallivuutta esimerkiksi suhteessa juutalaisiin. Nämä saivat elää rauhassa niin kauan kuin olivat sopuisasti ruodussa, tai kuten meillä todetaan, elivät ”maan tapojen” mukaan.

Kirkollinen toleranssi saattoi kestää yhden ediktin verran, ja muuttua nopeastikin. Aikaa myöten ”toleranssi” kuoriutui kirkollisesta kaavustaan ja käsite jalostettiin paremmin sopimaan poliittisen demokratian hyvemaailmaan. Tolerantti muodostui synonyymiksi avarakatseisuudelle, liberaalille ja ennakkoluulottomalle ihmiselle.

Suvaitsevaisuudesta tuli länsimaisen modernin yhteiskunnan tunnus: se oli kasvatuksen, oppimisen kautta saavutettava tila, jossa vähemmistöihin tuli suhtautua sallivasti ja ymmärtävästi. Ymmärrystä seuraisi halu antaa vähemmistöillekin ”yhteiselämässä esiintymisen oikeutta”, kuten Nykysuomen sanakirja (1985) määrittelee, ”kunhan ne eivät ole ristiriidassa siveellisen tietoisuuden kanssa”.

Toleranssikäsitteen tutkimuksessa on voitu osoittaa, että ”olla suvaitsevainen” muuttui näin pitkin-hampain-sallivuudesta osaksi nykyaikaisen ihmisen aktiiviasennetta. Toleranssin vaatimuksesta tuli demokraattisen yhteiskunnan kittiä, jolla rakennettiin kanssakäymistä konservatiivisten ja liberaalien ideologioiden välille. Suvaitsevaisuus kytkettiin ihmisoikeusajatteluun, ja molempien avulla määriteltiin sopivat vähemmistöt ja niille paikka, roolit ja rajat.

Suvaitsevaisuuden väri oli vaaleanpunainen: käsite liukui keskusteluun 1960-luvulla liberaalien ja vasemmiston työntämänä. Meillä Pohjoismaissa mentiin niin pitkälle, että suvaitsevaisuuspuheesta tuli osa valtiollista politiikkaa ja demokratiakasvatusta. Toleranssi ei enää liity vain pyrkimykseen kohti parempaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, vaan se on itsessään hyvän, sallivuuteen perustuvan yhteiskunnan huippuarvo.

Kylmän sodan liepeillä liberaali demokratia voitti. Toleranssia saatettiin surutta osittaa, kun ajat olivat hyviä ja jaettavaa riitti enemmistöille ja vähemmistöille. Kun demokratian ideaalit ja epätasa-arvoinen todellisuus eivät enää kohtaa, syntyy jännitteitä. Tolerantit eivät helposti suvaitse uusinta ”vähemmistöä” eli viime vuosien arvokonservatismin nousua. Kun tutkimusten mukaan henkiset arvot ja ihmissuhteiden merkitys korostuu ja materialististen arvojen merkitys pienenee, sopi kysyä kumpi voittaa: liberalisoituminen vai arvojen kääntyminen kentistä konservatiivisempaan suuntaan?

(Julkaistu Lännen median lehdissä pääsiäisenä 2015)