Humalakin voi olla sivistynyttä!

Kummallisia ilon ja riemun tunteita koettiin viime viikolla helsinkiläisessä hotelli Kämpissä: alkoholista puhuttiin asiallisesti, hauskasti ja suorastaan…no..sivistyneesti. Suomalaista ruokakulttuuria edistävän ELO-säätiön tilaisuudessa pohdittiin haastavasti sitä, miten kotimaiseen alkoholiin saataisiin uusi suunta. Valtiotieteen tohtori Antti Maunun raportti asiasta julkaistiin, ja keskustelua siivitti hyvä kotimainen olut ja eurooppalainen kuplajuoma.

Uutta oli Maunun perusviesti. Suomalainen ruoka on viime vuosina kokenut kunnianpalautuksen. Nyt on syytä jakaa kunniaa myös omaleimaiselle juomakulttuurillemme, joka on mainettaan parempi. Tähän asti viinapuheita on ympäröinyt poikkeuksellisen tiheä mytologia ja monisyinen suhde alkoholiin. Vastakkain on ollut monenlaisia juonteita, raittiusaatetta ja kohtuukäyttöä, kapakoita ja kieltolakia.  Jyrkän torjumisen rinnalla esiintyy väkeviä juopumista idealisoivia asenteita.

Vahvoin myytti koskee “suomalaista viinapäätä”. Se vietiin jo 1800-luvulla osaksi kulttuurista omakuvaa. Humalan hilpeyteen alkoi liittyä häpeää ja krapulaa kostutti syyllisyys. Alkoholista tuli ”politiikkaa” ja väkijuomakysymys miellettiin sosiaalisena ja järjestyksenpidollisena ongelmana. Oikean juomatavan opettaminen on kansallisen alkoholipolitiikan tavoite edelleen.  

Historian saranakohtiin liittyy alkoholi.  Vuonna 1969 keskiolut vapautettiin ja keväällä 2004 väkevien viinojen verotusta alennettiin. Molempiin murroskohtiin liittyi juomisen lisääntyminen. Suomi on edelleen olut- ja kossumaa. 60-luvun vallankumous vapautti viinasuhdettamme ja punkusta radikaalien tunnus. Naiset valtasivat ravintolat, nuoriso omaksui kaljakulttuurin ja raittiusliike kuihtui.

Tähän megatarinaan ELO-säätiö ja Maunu haluavat nyt tuoda pirteämpiä sävyjä. Ensinnäkin, on unohdettava puhe juomatapojen eurooppalaistamisesta. Mitään sellaista Eurooppaa ei ole, joka kelpaisi esikuvaksi. Maunu korostaakin, että elämäntapamme pohjoisessa on erilainen kuin etelässä, ja siksi juominen täällä on eri asia kuin viinimaiden asukkaille.

Kiinnostava toteamus, kuin suora isku känni-on-kivaa -myyttiä vastaan, on näkemys siitä, että meillä juomakulttuuriin kuuluu myös juomisen itsesäätelyä. Se on arjen säätelyä, sillä meillä alkoholi pidetään erillään jokapäiväisestä elämästä ja arjen peruspalikoista, työstä ja perhe-elämästä.

Myös Maunun käsite ”pienjuominen” tuoreuttaa viinamielikuvia. Suomessa alkoholilla voidellaan sosiaalisia tunteita ja kevennetään arkea. Kun peruselämässä ei aina ehditä kohdata toisia tai ottaa rennosti, avaa sosiaalinen juominen tien yhdessäoloon ja vapauteen. Seuraa päätelmä, jonka mukaan valtaosa juomisesta Suomessa onkin arjen puitteissa tapahtuvaa kevyttä, ei-humalahakuista juomista pääasiassa perheen kesken. Sille on nimikin: pienjuominen. ”Se on kuin pieni keidas arjen keskellä, joka tarjoaa rentouden, vapaalla olon ja nautinnon kokemuksia”, pohtii tutkija.

Vaikka uutta tietoa on saatavilla, kukoistaa kaksinaismoralismi. Itse suren sitä, Suomesta puuttuu yhä mannermainen, perheomistuksessa oleva kodikas ja edullinen pistäytymis- ja ruoka (ja juoma-) paikka. Ankara alkoholilainsäädäntö on hidastanut tällaisten korttelikapakoiden syntymistä. Kansankapakat ja musiikkipubit ovat tuontitavaraa Englannista, Irlannista ym. Keppanabaareihin tai lähiöravintoiloihin parempi väki ei edelleenkään astu. Hik! Mutta onneksi muutos on tulossa: nuoremmat sukupolvet eivät enää kumarra Turmiolan Tommia. Esikuvaksi voisi nousta vaikka Piitu Pienjuoja! 

(Julkaistu Lännen Median sanomalehdissä 20 III 2016)