maanantaina, joulukuuta 22, 2014

Uskon, siis olen olemassa?

 
Sana –lehden toimittaja kävi haastattelemassa. Puhuttiin elämästä, arvoista, moraalista ja uskonnosta ja papin roolista. Tunnustin, että sitten kouluajan en ole osannut samaistua seurakuntaan. Teinivuosinani 70-luvun Helsingissä kuului olla nuori, vihainen ja kirkkokriittinen. Oikein joukolla me yleisdemokraatit hihittelimme halveksivasti, kun kaupunginosan kirkkoherra tuli pitämään aamunavausta tai uskontotunnilla oli kristillisen musiikin levyraati.

Tulevaisuus oli avoin ja kuvittelimme yleisesti, että uskonnot vähitellen leimautuvat taikauskoksi (”oopiumia kansalle”). Edessä oli kaikkien kulttuurien maallistuminen. Ristiriitaa mielissämme aiheutti myös monenlaisten uskovaisten rinnakkaiselo: maailma oli täynnä uskontoja, jotka väittivät tietävänsä totuuden. Kun aikakausi ympärillä korosti maallista, materiaalista ja modernia edistystä, oli vaikeata pitää totena minkään uskonnon perimmäisiä asioita.

Sukupolveni dilemma oli intellektuaalinen. Järki, rationaalisuus ja suunnitelmallisuus olivat ratkaisuja sosiaalisiin ja poliittisiin ongelmiin. Luotimme oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon. Siihen eivät pönöttävät papit kuuluneet. Kirkkohistoria oli kiinnostavampaa kuin elävä kristillisyys.

Suomessa urbanisoituva ja maallistuva keskiluokka alkoi jo 1970-luvulla jättää kirkon tai ainakin vieraantua kristinuskosta. Laaja kirkkokriittisyys on nyttemmin jo valtavirtaa, ja tänään uskontoa sivuavat kysymykset jakavat kansalaisia. Suren tilannetta, sillä vanhemmiten olen oppinut arvostamaan kristillistä kulttuuriperintöä. En luota siihen, että kirkon korvaajaksi havittelevat voimat edustavat parempia arvoja ja etiikkaa.

Pakolaisuuden, maasta muuton ja maahan muuton yleistyessä uskontojen merkitys identiteetin tekijänä on korostunut. Kuin varkain ovat monet meistä joutuneet pohtimaan uskontojen ensiarvoista roolia yksilön ja yhteisöelämän välimaastossa. Monikulttuurisuutta suvaitsevassa yhteiskunnassa uskontojen ymmärtäminen auttaa, sillä sana ”kulttuuri” itse asiassa viittaa juuri uskontoihin. Hämmentävää onkin, että monikulttuurisuuden suvaitseminen on monissa yhteiskunnissa vaikeata ja jännite valaa populismille pohjaa.

Eurooppalaiset liikkuvat ja siirtyvät. Uskonto on keino rakentaa identiteettiä ja ainakin jonkin asteinen osallistuminen kirkollisiin rituaaleihin luo yhteisöllisyyttä ja tapakulttuuria. Joulunvietto ja yhteislaulutilaisuudet kirjoissa osoittavat, miten tärkeää kulttuurisen omakuvan kannalta on kokea kristilliseen perinteeseen liittyviä tapoja ja juhlia. Kun jaamme saman uskopohjan, käyttäydymme sovitun siivosti toinen toisiamme kohtaan. Parasta mitä voimme toivoa on se, että meillä valistunut ja vastuullinen papisto. Toiseksi arvokkainta olisi se, että meistä jokainen tekisi oman seurakuntansa valoisammaksi muutenkin kuin joulun aikana.

Rauhallista vuodenvaihdetta!
 
(Julkaistu Lännen median lehdissä kolumnina 21 XII 2014)

Tunnisteet: , , ,