Lapsivihamielinen maa?

Kesäkeskusteluihin nousi uutinen siitä, että Suomessa syntyy vauvoja vähemmän kuin aikoihin. Vedettiin esiin pula-aika (silloin hedelmällisyys oli suurempaa…), lamavuodet ja muu yleismasentavuus, joka tässä maassa on kuninkuuslaji. Kärkkäimmät kolumnistit kerkesivät julistamaan, että hallitus rokottaa lapsiperheitä. Kehdot ovat tyhjiä, koska meillä on niin pöljät ministerit. Ässä-sedät nousevat hedelmällisyyden tulpaksi ja hyvinvointiyhteiskunta rapautuu.

Harmin aiheeksi nousi se, että verrokkimaassa Ruotsissa on paremmin. Tuota ei sovi ihmetellä: maan tunnetuin taiteilija Carl Larsson piirsi ruotsalaisten sielunmaisemaan suloiset lastenkammarit ja lempeän kotiäidin ihanteeksi. Samaan aikaan meillä kansallistaitelijat värjäsivät poikaa ja varista tai mummoa ja kissaa pellon pientareelle. Naapurissa lapseen satsataan, ja maa on tuottanut olennaisia lastenkulttuurin osia, Pekka Töpöhännästä Peppi Pitkätossuun, Viirun ja Pesoseen.

Syntyvyyskeskustelussa nousee aina esiin myös Suomen oletettu tai todellinen ”lapsivihamieliyys”. Varmalla äänellä julistetaan,  että tässä maassa muksuja vihataan oikein koko rahan edestä. Maalataan esiin kuvia etelänmatkoista, kun sylivauvat on pussattu märiksi ja vähän vanhemmat perilliset ovat saaneet halauksia ja lempeää päähäntaputtelua – tuntemattomilta. Tai reissut slaavilaisiin maihin, joissa baabuskat hereästi jakavat naapureilleen kasvatusohjeita, mikä sekin on hyvän yhteisöllisen kasvatuksen tunnus.

Matkailu on siitä kelju juttu, että silloin näkee vain pintaa. Silti olemme valmiita ruoskimaan itseämme, kun kaikki ei ole samoin kuin (ihanassa) kohdemaassa. Kesäinen piipahdukseni Alankomaissa palautti mieleen muistot 20 vuoden takaa. Perheemme asui Amsterdamissa ja lapset olivat pieniä. Totta tosiaan, lapsiin suhtauduttiin lempeästi, kaupan täti antoi tikkarin, naapuri puhu lempeästi ja opetus oli lasta kunnioittavaa. Ilmapiirissä oli ero Suomeen verrattuna. Hollannissa lapsia on paljon ja heitä näkyy kaikkialla.

Rohkenen silti väittää, että meillä puhe lapsivihamielisydestä kuuluu samaan sarjaan kuin muukin niin sanottu suomalaisuuspuhe. Tapaamme heittää lonkalta itsestäänselvyyksinä sellaisia lauseita kuin ”suomalainen vaikenee kahdella kielellä”, ”rehellisyys on hyveemme” ja ”suomalaisuuteen kuuluu huono itsetunto”. Samaan settiin kuuluu retorinen veto lapsivihamielisyydestä. Kommentti on kuin sosiaalista kittiä, jonka heittäminen ilmaan sitoo kuulijat yhteen nyökyttelemään ja mumisemaan ”niintotta, niintotta” –mantraa.  

Samaan aikaan, kun ripottelemme tuhkaa hiuksillemme, sopii katsoa sitä oikeaa todellisuutta. Meillä on tapana ulkoistaa elämämme ja aatteittamme virkamiehille, niin tässäkin asiassa. Jos lasten kannalta asiaa katsoo, arki sujuu eräässä maailman turvallisimmassa ja vähiten korruptoituneessa maassa. Päiväkotiasiat ovat kunnissa melko hyvässä jamassa ja tukea löytyy yksityiseen ja kunnan päivähoitoon. Koulumme saa joka päivä globaalisti kehuja. Merkittävä osa jälkeläisistä jatkaa koulutuspolkua korkeammassa oppilaitoksessa, joihin edelleen pääsee sisään ilman isän lompakkoapua. 

Kuinka monessa maassa päästään samaan? Onko kitisijöiden suhteellisuudentaju loksahtanut paikoiltaan?  Jokainen voi katsoa peiliin, ja muuttaa omaa suhtautumistaan lapsiin, hymyillä, taputtaa päähän ja sanoa päivää, muru. Sitä ei voi ulkoistaa viranomaiselle. Siksi paras muutos lähtee meistä itsestämme, korvien välistä. Lapsivihamielisyyden voi kääntää lapsiystävällisyydeksi ihan omin voimin.

(Julkaisty Lännen Median lehdissä 6 VIII 2016)