Kansallisruokaa ja kaksinaismoralismia
Taas on se aika vuodesta, kun luonto tarjoaa parasta
pöytään ja sopii virittyä pohtimaan ruoan suomalaisuutta. Asialla on
monenlaista toimijaa. Osuuskauppaliike haluaa tallentaa ruokamuistoja. MTK ja
suomalaisen ruokakulttuurin edistämissäätiö ELO-säätiö ovat polkaisseet
kilpailun, jonka avulla halutaan löytää kansallisruoka. Kansallisruoka -äänestys on osa Suomi100 -juhlavuoden ohjelmaa.
Ateria lautasellamme
tuottaa helposti idean paikallisesta ainutlaatuisesta. Ruoka ja syöminen ovat
tärkeitä kommunikaation välineitä. Syöminen
on samalla kertaa intiimiä ja yleistä sekä usein konservatiivista. Lapsuudessa
omaksutut maut tuntuvat turvallisilta ja ”suomalaisilta”. Aihe on helppo nakki, sillä kaikilla on ruokaan liittyvää
kokemus ja mielipide. Kun makuun kerran päästään, se on hyvää elämän loppuun
saakka.
Ruoka yhdistää ja
erottaa. En halua olla ilonpilaaja,
mutta sana ”kansallinen” saa epäilyt heräämään. Se peittää alleen ruokailuun oikeasti
liittyvät sosiaaliset ja kulttuuriset erityispiirteet. Pitkään se, mitä
pöydässä tarjoiltiin, heijasti syöjien sosiaalista luokkataustaa. Maaseudun
talonpoikaistaloissa ja kaupungin säätyläisperheissä oli omat ruokaperinteensä.
Varattomien ravinnonsaantia leimasi niukkuus.
Ruoan ”kansallisuus”, sen
oletettu suomalaisuus, on myöhempää kehitelmää. Kansallisuus on peräisin
samasta lähteestä kuin muu eksotiikaksi koettu kulttuurisamme, sillä avainsana
on pohjoisuus. Jo antiikin aikana
kulttuurinen raja seurasi ruokalinjaa: etelässä on vehnäleipä, viini ja
oliiviöljy, Alppien pohjois- ja itäpuolisilla alueilla metsästettiin ja
käytettiin luonnon antimia ja mallasjuomia. Kun Suomi-kuvaa tehdään ruoan
avulla, näkyy tämä tuttu raja. Vannomme luonnon ja neljän vuodenajan nimeen.
Meillä luokasta puhutaan
vähemmän. Espanjassa, Italiassa, Saksassa, Unkarissa tai Ruotsissa arvostetaan
talonpoikaista keittiötä. Tai sitten parhaat tarjottavat ovat siirtyneet
säätyjen pöydistä kaikkien omaisuudeksi. Näin on ollut Ranskassa ja Venäjällä. Siirtomaatausta
leimaa käsityksiä kansallisesta ruoasta esimerkiksi Alankomaissa ja
Englannissa. Suomessa muutto kasvukeskuksiin sotien jälkeen sekoitti
ruokaperinteet. Syömätottumukset muuttuivat maatalousvaltaisesta moderniin ja
urbaaniin. Kun kulutuserot ovat tasaantuneet, popsitaan samaa ruokaa maan eri
osissa. Makumaailma on muuttunut happamasta makeaan ja elintason nousu näkyy. Niukkuuden
aiheuttamat terveysongelmat ovat vaihtuneet yliravitsemuksesta johtuviin
elintasosairauksiin.
Ristiriita syntyy siitä, että arkiruoka näyttää toiselta kuin ”kansallisruoka”. Miten ruoan suomalaisuus määritellään? Saako suomalaisinta ruokaa nakkikioskilla vai Tasavallan presidentin illallisilla? Ruokanationalistit haluavat tarjoilla ”suomalaisena ruokana” edelleen maakunta- ja perinneruokia ja unohtaa, että suomalaiset omaksuvat kevyesti uusia kansainvälisiä vaikutteita pöytäänsä. Ei millään pahalla, mutta koska söit viimeksi klimppisoppaa, mustaa makkaraa, avokukkoa, lammaslihavelliä tai rössypottua? Pelkään pahoin, että kilpailu kansallisruoasta tuottaa silkkaa kaksinaismoralismia. Se on unelma vailla arkista todellisuuspohjaa. Siksi omat ehdokkaani ”kansallisruoaksi” ovat 1) pizza (Italia), 2) hampurilainen (USA) ja 3) täytetty tortilla (Espanja). Niitä kun syövät kaikki suomalaiset ikään ja säätyyn katsomatta!
Julkaistu Lännen Median lehdissä 9 VII 2016)
Tunnisteet: ELO-säätiö, kansallisruoka, maakuntaruoat, suomalainen ruokakulttuuri