Politikern och yrket

Industri- och fastighetsmagnaten Fredrik Wilhelm Grönqvist var 47 när han förlänades med titeln kommunalrådet på 1885. Grönqvist var en förtagsam man, med många aktiviter i Helsinfors. Han satt flera år i stadsfullmäktige, och på 1880-talet styrde han huvudstadens tillväxt som medlem i drätselkammaren. Det ansågs vara lämpligt att män ur penningeliten styrde staden. I bästa fall kunde båda vinna.

Ännu år 1917 kan man se, att borgerskapets bästa och förtagsammaste personer var aktiva i stadhuset. Konsul Krogius, bankdirektörerna Norrmen, Honkajuuri, Paasikivi, Schybergson och Öhman, bergsrådet Elvig, direktör Huber, byggmästarna Hongell, Udd och Rousi, direktör von Wright, ingenjörerna Castén, von Frenckell, Stjernvall samt konsul Stockmann hörde till den generationen av beslutsfattare, som vi får tacka för att Helsingfors ser ut som en europeisk metropol. De intresserade sig för stads- och trafikplanering, arkitektur och industriverksamhet.

***

Den politiska kulturen i Finland är äldre än självständigheten. De ledande beslutsfattarna har under olika tider reflekterat samhällets sociala texturer: under kejsartiden kom den styrande eliten från universitetsvärden, i dag kan alla intresserade bli politiskt aktiva. Efter 1917 hade professorerna en stark position i riks- och kommunalpolitik, i utrikesförvaltning och kulturlivet. Utmanaren, arbetarrörelsen, lockade sina aktiva medlemmar från arbetslivet. Yrkeserfarenhet och fackföreningsaktiviteten var en förutsättning för politisk framgång.

Kategorin ”yrkespolitiker” har varit tunn i vårt land. Läser man politikerbiografier, ser man att samma historia upprepar sig. Det var av en slump eller tillfällighet att politiken blev en central syssla. Påverkare på Arkadiabacken är inte enbart partimänniskor, utan förtroendevalda för att representera Finska folket på den lagtima riksdagen (valtiopäivät). Fortfarande har vi den gamla principen kvar: att vara politiker var att få förtroende genom val. Personval bygger på detta.

Vår politiska kultur har ett särdrag, som avspeglar det akademiska livets centrala position. Ungdoms- och studentpolitiken har utbildat hundratals män och kvinnor till kommunal- och rikspolitik. De flesta kända politiker på efterkrigstiden växte till sina uppdrag genom att vara aktiva både i partiet samt skol- och studentpolitiken. Ytterst flitigt användes denna väg av de stora årsklasserna på 1960- och 1970-talet. Då uppstod en kategori av duktiga påverkare som gjorde politik till sin huvudsakliga sysselsättning. I offentligheten fick de smeknamn ”broilers”.

***

Under de senaste veckorna har det diskuterats flitigt i USA och Finland om män och kvinnor med egendom får vara med i politiken. Hänvisar man till historien, kommer Grönqvist-generationens ande snart ram. I ett litet land som Finland har eliten länge varit öppen för ”folket”, och den politiska rekrytering är bred. Det viktiga är vi kan enas om vad som är viktigt i politiken – och tillsammans sträva efter en bättre framtid. 

(HBL 22 I 2017 https://www.hbl.fi/artikel/politikern-och-yrket/)

Vem älskar kommunalpolitik?

Kommunalpolitikens rykte är diffust. Ofta uppfattas den lokala politiken som en arena för fiffel för små kretsar, som enbart delar makt med varandra. Vi har upplevt åbomaffian, Sdp:s och samlingspartiets vapenbrödraaxel i Tammerfors och stadsdirektörsspelet i huvudstaden. I färskt minne i Helsingfors är metrobygget, kampen om generalplanen 2016 och Guggenheim.

***

Ett par år efter att bankdirektör Teuvo Aura (lib.) hade blivit stadsdirektör i Helsingfors år 1968, önskade Kekkonen få honom som stadsminister i en tjänstemannaregering. Aura tvekade med hänvisning till det avtal, som han hade slutit med de politiska grupperna i huvudstaden: inga statliga uppdrag. Presidenten blev rasande och skrek i telefonen: ”Vad f-n är kommunalpolitik, när fosterlandet kallar?”

Kekkonens attityd delas av många. Vad är en kommun? Denna fråga ser man sällan; man utgår ifrån att definitionen är uppenbar. I jämförelse med övriga Europa har kommunerna i Norden en central roll i skötseln av lagstadgade uppgifter och tjänster. I Europa kan man spåra en anglosaxisk, centraliserad och germansk tradition. I det brittiska systemet är kommunerna relativt stora, men saknar autonomi i förhållandet till parlamentet. Av historiska skäl är ett starkt lokalt självstyre typiskt för Tyskland, Österrike och Schweiz. Ett system baserat på Napoeons förvaltning återfinns i länder vars centralförvaltning skapades i början av 1800-talet. De högsta ledande byråkraterna, prefekter och borgmästare, var statens ämbetsmän.

Sverige har en stark forskningstradition gällande kommunalpolitikens historia. Forskarna talar om en ”tyst revolution”. Under några decennier efter år 1945 förverkligades en social revolution på det lokala planet, vilket hjälpte till att stärka välfärdstaten. I Finland har den lokala förvaltningen undersökts främst ur en juridisk, ekonomisk eller administrativ synvinkel.

Men kommunerna måste i allra högsta grad ses som politiska aktörer. Hos oss brukar vi se kommunalval enbart i ett rikspolitiskt sammanhang.  I tv-studion intervjuar man partiordförandena, inte de lokala politiska påverkarna, som sällan är rikspolitiker. De stora politiska motparterna i städerna (sedan 1919) har varit två: den borgerliga linjen med ett starkt kommunalekonomiskt tänkande, och vänstern, som vill stärka kommunens välfärdstjänster. Vänsterns stora mål har traditionellt varit att modernisera lokalförvaltningen. 

***

Nästa vår har vi kommunalval i Finland. Hälsoreformen tar bort en hel del av kommunernas ansvar, men mycket blir kvar. Det kan bli svårt att locka kandidater, och få väljarna till valurnorna. Vi har ett alltför kritiskt förhållande till lokalpolitik. Jag hävdar att kommunalpolitik är den viktigaste formen av politik. Ifall den inte fanns, vem skulle styra kommunerna? Maffian? Stadens största skattebetalare, vilket var vårt system fram till 1919? 

(HBL 18 XII 2015 https://www.hbl.fi/artikel/vem-alskar-kommunalpolitik/)

Föreställningar om staden Helsingfors

En av vår tids mest intressanta frågor är varför vissa städer har framgång och vissa stagnerar. Under de senaste decennierna har många urbana centra lyckats omforma sin identitet, medan andra har misslyckats, avstannat och sjunkit ned i andra kategorier. Nationerna har fått en betydande rival, nämligen metropolernas Europa. De stora länderna konkurrerar inte mera enbart med varandra – även ledande stadsområden deltar i kampen om framgång och välfärd.

Överallt i världen växer städerna och blir symboler för goda ekonomiska framsteg. Många supermetropoler har tagit statens tidigare roll. De bär sitt ansvar för samhällsfred och välgång. Städerna skapar starka sociala och kulturella identiteter, som skiljer sig från de ”nationella” identiteterna. Därför är det inte enbart Helsingfors sak hur huvudstaden kommer att se ut i framtiden. Det berör hela Finland.

För tillfället har vi två fräscha dokument som placerar Helsingfors i ett större sammanhang. I åratal har tjänstemännen funderat på att skapa ”ett varumärke för Helsingfors – inte en reklamslogan, utan en berättelse som är lika stor som helsingforsarna”. Det gäller Brand New Helsinki, ett marknadsföringsarbete vars grundpelare godkändes i början av sommaren. Vi har också fått en Helsingforsberättelse under devisen ”Helsingfors är en större story”. Det varumärkeskoncept som valdes ut talar om ”One Hel of an impact”.

Denna sats är inte tänkt att vara en slogan utan skall beskriva en attityd, att tänka modigt. Tänka stort gjorde man under generalplansarbetet. Helsingfors generalplan 2016, som nyss godkändes av fullmäktige, formar vår föreställning om vad som är önskvärt eller icke-önskvärt i framtiden. Denna generalplan har en nationell betydelse, eftersom befolkningsprognosen är en utmaning för hela landet. Faktaunderlaget är tydligt och talar för en fortsatt urbanisering av Finland.

Att ”generalplanera” väcker starka känslor. Det blir många nya bostadsområden och de gamla stadsdelarna fylls med nya byggnader. Generalplanen har under de senaste veckorna använts i identitetskonstruktionen för att förmedla föreställningen om en ideal framtidsstad. Planeraren och politikerna vill skapa en storstadsidentitet, som är tilltalande både i Finland och utomlands.

Det här med identiteter har blivit en viktig faktor i all stadspolitisk diskussion. Vi vet att stadsidentiteten konstrueras av den materiella staden och att staden som ett planerat fenomen skapar mening. I verkligheten finns det i den urbana miljön flera stadsidentiteter, och meningarna går isär vad som är centralt för en urban trivsel för närvarande och i framtiden.

I realiteten kommer maktspelet kring identiteter att konstrueras och omkonstrueras hela tiden för att anpassas till tid och rum. Konflikter finns; många av oss vill inte att närmiljön eller nyss nämnda tid-rum förändras. Generalplanen är ett sätt att legitimera en framtidsuppfattning som är baserad på en kontinuerlig förändring och modernisering.

Generalplanen och marknadsföringsdokumentet är också ett sätt att legitimera ett administrativt maktutövande. Generalplanen är skapad av de ledande institutionerna, stadsplanerare och politiker, inte av stadens invånare. Generalplanen och Brand New Helsinki visar vägen mot de globala förebilderna; Helsingfors vill samtidigt vara Vancouver, Hong Kong och New York. Stadsborna talar för att bevara närmiljön, naturen och kulturarvet. De vill se i sin stad spår av London (grönområden och kulturarvet), Stockholm (folkhemmet) och Berlin (trevnaden).

Val och avslag är nödvändiga. Samtliga framgångsrika städer i världen bygger sin identitet på en stark historiebild. Det är viktigt att möjligast många i Helsingfors kan dela en likadan uppfattning om balansen mellan kontinuitet och förändring. Annars blir konflikterna vardag.

(HBL 13 XI 2016 https://www.hbl.fi/artikel/forestallningar-om-staden-helsingfors/)

New York, Helsinki, Guggenheim

Viime viikkojen suomalainen Guggenheim-keskustelu on lainehtinut yli alkuperäisten laitojensa. Guggenheimista on tehty taide-elämän antikristus tai ilmestyskirjan peto, mac-museo, joka on riistämässä Suomi-neidon viattomuuden.

Vahvat tunteet viestivät siitä, että taide koskettaa syvältä ja on kansallisen ajattelun ytimessä. Silti Guggenheim-museon sisällöstä on toistaiseksi keskusteltu ohuesti. Katveeseen on jäänyt olennaisia kysymyksiä. Niistä keskeisin on: kuinka taidemuseon idea selviää 2000-luvun haasteista? Miten museo onnistuu kilpailemaan esimerkiksi kaupallisten houkutusten kanssa ihmisten vapaa-ajasta? 

Museot ovat keskeisiä muistiorganisaatioita, joiden haasteena kaikkialla maailmassa on kyky uusiutua. Taiteen avulla on osattava kertoa tarina, haettava uusia ja yllättäviä näkökulmia, ”vieteltävä” katsomaan menneisyyden modernejakin teoksia uusin silmin ja oivalluksin. Suomalaisessa keskustelussa on vedottu Bilbaon malliin. Gugegnheim-museo toi kiistatta rohkeutta alueen taidekenttään ja arkkitehtuuriin. Bilbaosta on tullut magneetti, jonka vetovoimaa on vaikea vastustaa.

Merkittävät taidemuseot toimivat todellisissa suur- ja pääkaupungeissa, kuten Helsingissä ja New Yorkissa. Helsinki on pääkaupunki ja siksi kansallinen keskuspaikka. New York kasvoi vaatimattomasta alusta nykyiseen globaaliin mittaansa 1920- ja 1930-luvulla ja siitä tuli taiteen ja kulttuurin metropoli. Molemmat kaupungit tunnettaan kulttuurisina sulatusuuneina ja niissä tiheytyy tarve olla modernin rakentamisen, kaupunkisuunnittelun ja elämisen mallin esikuva.

Osin Guggenheim-museon ansiosta New York on maailman nykytaiteen keskiössä. Taustalla oli yhden miehen visio ja toiminta. Salomon S. Guggenheim (k. 1949) oli amerikkalainen, kaivoteollisuudessa omaisuutensa luonut liikemies. Hän keräsi aluksi vanhempaa klassista taidetta, mutta hankki 1920-luvulla yhdessä saksalaissyntyisen naistaitelijan Hilla von Rebayn kanssa systemaattisesti eurooppalaista aikalaistaidetta. Perustan loivat von Rebayn laajat kontaktit Euroopassa, mutta sittemmin museota on täydennetty muillakin yksityislahjoituksilla. Muitakin kokoelmia on saatu museoon osin kumppanuuskuvioiden kautta, kuten yhteistyössä Deutsche Bankin kanssa Berliinissä.

Vuonna 1959 vihityn museon suunnitteli arkkitehti Frank Lloyd Wright von Rebayn suosituksesta. New Yorkissa Guggenheim on kaupunkilaisten rakastama ja turistien arvostama maanmerkki. Rakennukseen ja sen kokoelmin kiteytyy olennainen modernista amerikkalaisuudesta: vahva luottamus moderniin luovuuteen, eteenpäin katsova taidekäsitys ja luottamus yksityiseen aloitteellisuuteen. Guggenheim symboloi arkkitehtuuriin ja moderniin taiteeseen tihentyvää luovaa, urbaania voimaa parhaimmillaan.

Helsingin ja New Yorkin kaltaisissa kaupungeissa museot eivät ole yksin. Yhdessä ne tihentyvät kulttuurialan agglomeraatioksi. Guggenheim New Yorkissa saa merkityksensä suhteessa mihin kaupungin moniin korkeatasoisiin taidemuseoihin, kuten MOMA:aan, . Sama malli voisi toimia Helsingissä: Guggenheim voisi tukea ja antaa virtaa pääkaupungin muille kulttuuritoimijoille.

Helsingissä on hyvä museoperinne. On rutkasti alan osaamista ja sitoutunutta henkilökuntaa, mutta puuttuu kansainvälinen vipuvarsi. Meidän helsinkiläisten tulee tässä ja nyt pohtia, miten voisimme hyödyntää taidemaailman tunnetuimpiin kuuluvan Guggenheimin tieto-taitoa. Museon tarjoaa oivan keinon nykytaiteen päivittämiseen, hyödyntäen erityisesti arkkitehtuurin ja designin suomalaista osaamista. 

Julkisella rahalla tulee voida raamittaa uusia rohkeita avauksia. G-keskustelussa äänekkäimpiä ovat olleet suurten ikäluokkien edustajat, savupiipputehtaiden ja kylmän sodan varjossa kasvaneet sukupolvet. Kun mahdollinen Guggenheim-taidemuseo Helsingissä avaa ovensa, suurin käyttäjäryhmä muodostuu 2000-luvun lapsista ja nuorista. Kyseessä on ikäryhmä, joka on kasvanut audiovisuaaliseen viestintään, globaaliin peli- ja populaarikulttuuriin. Kansallisen tai paikallisen taiteen peruskokoelmien roikuttaminen seinällä ei riitä tyydyttämään tämän sukupolven taidenälkää.

Monet nuorista haluavat opiskella luovia aloja, verkottaen kansallisen ja kansainvälinen osaamisen. New Yorkin hengessä Helsingin Guggenheim-museo voisi olla lupaus paremmasta tulevaisuudesta, kyvystä riskinottoon ja rohkeaan ajatteluun. Näitä ominaisuuksia edellytetään tänään koko Suomelta. Aikamme museoiden olisi heijastettava aikamme henkeä. 

(HS, mielipide helmikuu 2012)

Lapsivihamielinen maa?

Kesäkeskusteluihin nousi uutinen siitä, että Suomessa syntyy vauvoja vähemmän kuin aikoihin. Vedettiin esiin pula-aika (silloin hedelmällisyys oli suurempaa…), lamavuodet ja muu yleismasentavuus, joka tässä maassa on kuninkuuslaji. Kärkkäimmät kolumnistit kerkesivät julistamaan, että hallitus rokottaa lapsiperheitä. Kehdot ovat tyhjiä, koska meillä on niin pöljät ministerit. Ässä-sedät nousevat hedelmällisyyden tulpaksi ja hyvinvointiyhteiskunta rapautuu.

Harmin aiheeksi nousi se, että verrokkimaassa Ruotsissa on paremmin. Tuota ei sovi ihmetellä: maan tunnetuin taiteilija Carl Larsson piirsi ruotsalaisten sielunmaisemaan suloiset lastenkammarit ja lempeän kotiäidin ihanteeksi. Samaan aikaan meillä kansallistaitelijat värjäsivät poikaa ja varista tai mummoa ja kissaa pellon pientareelle. Naapurissa lapseen satsataan, ja maa on tuottanut olennaisia lastenkulttuurin osia, Pekka Töpöhännästä Peppi Pitkätossuun, Viirun ja Pesoseen.

Syntyvyyskeskustelussa nousee aina esiin myös Suomen oletettu tai todellinen ”lapsivihamieliyys”. Varmalla äänellä julistetaan,  että tässä maassa muksuja vihataan oikein koko rahan edestä. Maalataan esiin kuvia etelänmatkoista, kun sylivauvat on pussattu märiksi ja vähän vanhemmat perilliset ovat saaneet halauksia ja lempeää päähäntaputtelua – tuntemattomilta. Tai reissut slaavilaisiin maihin, joissa baabuskat hereästi jakavat naapureilleen kasvatusohjeita, mikä sekin on hyvän yhteisöllisen kasvatuksen tunnus.

Matkailu on siitä kelju juttu, että silloin näkee vain pintaa. Silti olemme valmiita ruoskimaan itseämme, kun kaikki ei ole samoin kuin (ihanassa) kohdemaassa. Kesäinen piipahdukseni Alankomaissa palautti mieleen muistot 20 vuoden takaa. Perheemme asui Amsterdamissa ja lapset olivat pieniä. Totta tosiaan, lapsiin suhtauduttiin lempeästi, kaupan täti antoi tikkarin, naapuri puhu lempeästi ja opetus oli lasta kunnioittavaa. Ilmapiirissä oli ero Suomeen verrattuna. Hollannissa lapsia on paljon ja heitä näkyy kaikkialla.

Rohkenen silti väittää, että meillä puhe lapsivihamielisydestä kuuluu samaan sarjaan kuin muukin niin sanottu suomalaisuuspuhe. Tapaamme heittää lonkalta itsestäänselvyyksinä sellaisia lauseita kuin ”suomalainen vaikenee kahdella kielellä”, ”rehellisyys on hyveemme” ja ”suomalaisuuteen kuuluu huono itsetunto”. Samaan settiin kuuluu retorinen veto lapsivihamielisyydestä. Kommentti on kuin sosiaalista kittiä, jonka heittäminen ilmaan sitoo kuulijat yhteen nyökyttelemään ja mumisemaan ”niintotta, niintotta” –mantraa.  

Samaan aikaan, kun ripottelemme tuhkaa hiuksillemme, sopii katsoa sitä oikeaa todellisuutta. Meillä on tapana ulkoistaa elämämme ja aatteittamme virkamiehille, niin tässäkin asiassa. Jos lasten kannalta asiaa katsoo, arki sujuu eräässä maailman turvallisimmassa ja vähiten korruptoituneessa maassa. Päiväkotiasiat ovat kunnissa melko hyvässä jamassa ja tukea löytyy yksityiseen ja kunnan päivähoitoon. Koulumme saa joka päivä globaalisti kehuja. Merkittävä osa jälkeläisistä jatkaa koulutuspolkua korkeammassa oppilaitoksessa, joihin edelleen pääsee sisään ilman isän lompakkoapua. 

Kuinka monessa maassa päästään samaan? Onko kitisijöiden suhteellisuudentaju loksahtanut paikoiltaan?  Jokainen voi katsoa peiliin, ja muuttaa omaa suhtautumistaan lapsiin, hymyillä, taputtaa päähän ja sanoa päivää, muru. Sitä ei voi ulkoistaa viranomaiselle. Siksi paras muutos lähtee meistä itsestämme, korvien välistä. Lapsivihamielisyyden voi kääntää lapsiystävällisyydeksi ihan omin voimin.

(Julkaisty Lännen Median lehdissä 6 VIII 2016)

Kansallisruokaa ja kaksinaismoralismia

Taas on se aika vuodesta, kun luonto tarjoaa parasta pöytään ja sopii virittyä pohtimaan ruoan suomalaisuutta. Asialla on monenlaista toimijaa. Osuuskauppaliike haluaa tallentaa ruokamuistoja. MTK ja suomalaisen ruokakulttuurin edistämissäätiö ELO-säätiö ovat polkaisseet kilpailun, jonka avulla halutaan löytää kansallisruoka. Kansallisruoka -äänestys on osa Suomi100 -juhlavuoden ohjelmaa.

Ateria lautasellamme tuottaa helposti idean paikallisesta ainutlaatuisesta. Ruoka ja syöminen ovat tärkeitä kommunikaation välineitä.  Syöminen on samalla kertaa intiimiä ja yleistä sekä usein konservatiivista. Lapsuudessa omaksutut maut tuntuvat turvallisilta ja ”suomalaisilta”. Aihe on helppo nakki, sillä kaikilla on ruokaan liittyvää kokemus ja mielipide. Kun makuun kerran päästään, se on hyvää elämän loppuun saakka.

Ruoka yhdistää ja erottaa.  En halua olla ilonpilaaja, mutta sana ”kansallinen” saa epäilyt heräämään. Se peittää alleen ruokailuun oikeasti liittyvät sosiaaliset ja kulttuuriset erityispiirteet. Pitkään se, mitä pöydässä tarjoiltiin, heijasti syöjien sosiaalista luokkataustaa. Maaseudun talonpoikaistaloissa ja kaupungin säätyläisperheissä oli omat ruokaperinteensä. Varattomien ravinnonsaantia leimasi niukkuus.

Ruoan ”kansallisuus”, sen oletettu suomalaisuus, on myöhempää kehitelmää. Kansallisuus on peräisin samasta lähteestä kuin muu eksotiikaksi koettu kulttuurisamme, sillä avainsana on pohjoisuus.  Jo antiikin aikana kulttuurinen raja seurasi ruokalinjaa: etelässä on vehnäleipä, viini ja oliiviöljy, Alppien pohjois- ja itäpuolisilla alueilla metsästettiin ja käytettiin luonnon antimia ja mallasjuomia. Kun Suomi-kuvaa tehdään ruoan avulla, näkyy tämä tuttu raja. Vannomme luonnon ja neljän vuodenajan nimeen.

Meillä luokasta puhutaan vähemmän. Espanjassa, Italiassa, Saksassa, Unkarissa tai Ruotsissa arvostetaan talonpoikaista keittiötä. Tai sitten parhaat tarjottavat ovat siirtyneet säätyjen pöydistä kaikkien omaisuudeksi. Näin on ollut Ranskassa ja Venäjällä. Siirtomaatausta leimaa käsityksiä kansallisesta ruoasta esimerkiksi Alankomaissa ja Englannissa. Suomessa muutto kasvukeskuksiin sotien jälkeen sekoitti ruokaperinteet. Syömätottumukset muuttuivat maatalousvaltaisesta moderniin ja urbaaniin. Kun kulutuserot ovat tasaantuneet, popsitaan samaa ruokaa maan eri osissa. Makumaailma on muuttunut happamasta makeaan ja elintason nousu näkyy. Niukkuuden aiheuttamat terveysongelmat ovat vaihtuneet yliravitsemuksesta johtuviin elintasosairauksiin.

Ristiriita syntyy siitä, että arkiruoka näyttää toiselta kuin ”kansallisruoka”. Miten ruoan suomalaisuus määritellään? Saako suomalaisinta ruokaa nakkikioskilla vai Tasavallan presidentin illallisilla? Ruokanationalistit haluavat tarjoilla ”suomalaisena ruokana” edelleen maakunta- ja perinneruokia ja unohtaa, että suomalaiset omaksuvat kevyesti uusia kansainvälisiä vaikutteita pöytäänsä. Ei millään pahalla, mutta koska söit viimeksi klimppisoppaa, mustaa makkaraa, avokukkoa, lammaslihavelliä tai rössypottua? Pelkään pahoin, että kilpailu kansallisruoasta tuottaa silkkaa kaksinaismoralismia. Se on unelma vailla arkista todellisuuspohjaa. Siksi omat ehdokkaani ”kansallisruoaksi” ovat 1) pizza (Italia), 2) hampurilainen (USA) ja 3) täytetty tortilla (Espanja). Niitä kun syövät kaikki suomalaiset ikään ja säätyyn katsomatta!
Julkaistu Lännen Median lehdissä 9 VII 2016)

Kipinkapin museoon!

Nyt tehdään kulttuurimainontaa! Tässä ilmoitan suoraan, että aion puhua nimillä Suomen pääkaupungin hienoista museoista ja suorastaan markkinoida niitä.  Kokoluokassaan Helsinki on Euroopan parhaita museokaupunkeja. Täältä löytyy kiinnostavia erikois-, taide- ja kulttuurimuseoita sekä koko joukko paikalliseen ja kansalliseen henkilöhistoriaan liittyviä tiloja ja taloja. Osa museoista on valtiollisia (Ateneum, Kansallismuseo, Tamminiemi, Kiasma, Sinebrychoffin museo), osa kaupungin ylläpitämiä (Helsingin taide- ja kaupunginmuseot) ja valtaosa yksityisiä tai säätiöiden hallussa (Mannerheim-museo, Amos Anderssonin museo, Didrichsenin taidemuseo jne).  

Usein ulkomailla museokäyntiin liittyy matalampi kynnys. Museot kuuluvat turistin perusohjelmaan ja ne saavat siten roolin olla ”sisäänheittäjänä” paikkakunnan historiaan ja sen tarinoihin. Monet menevät Euroopan metropolien tunnettuihin museoihin katsomaan hyvää näyttelyä, museokahvilan tai -kaupan vuoksi. Museoiden tarjontaa kuuluu katsoa jo osana matkan suunnittelua.

Ulkomailla museoon on helppo mennä, vaikka odotukset eivät olisi suuriakaan. Kotinurkkien museoilla ei usein ole samaa vetovoimaa, ei aikanaan nuoremman sukupolven parissa. Murros on havaittu muuallakin. Haasteena ei ainoastaan ole kilpailutilanne eli muut ”eläväisemmät kulttuurin muodot”, vaan yleisesti vapaa-ajanvietossa tapahtuneet muutokset. Joku Berliinin kaltainen suurkaupunki menestyy, koska se pystyy tarjoamaan runsain mitoin sekä perinteisiä suuria museoita että runsaasti pikku gallerioita, spontaaneja taidetapahtumia, kulttuuririentoja ja pop-up näyttelyitä.  

Mutta tätä nykyä kiinnostavaa katsottavaa löytyy pääkaupunkiseudulta, ja tulevana kauniina viikonloppuna voi vaikka leikkiä turistia kotikonnullaan. Tai sitten voi ajatella kuten Kansallismuseon ylijohtaja Elina Anttila, ja todeta, että ”museon pitäisi olla paikka, joka tulee kärjessä mieleen treffipaikaksi, sateisena päivänä tai kun miettii, mistä saisi energiaa ja uutta ajateltavaa työpäivän päätteeksi. Kohteet ja kokoelmat ovat meidän kaikkien yhteistä omaisuutta ja rikkautta tässä ja nyt."

Guggenheimia odottaessa (!!) sopii katsastaa ainakin Helsingin uudistunutta museoperhettä eli taidemuseota ja kaupunginmuseota. Edellinen on terästänyt näyttelyprofiiliaan Tennispalatsissa, ja jälkimmäinen sai vastikään kiinnostavat uudet tilat Senaatintorille laidalle. Otan suoran sitaatin kaupunginmuseon kotisivuilta: ”Helsingin kaupunginmuseo on maailman ainoa museo, jonka aiheena on Helsinki. Keskiössä ovat kaupunkilaisten omakohtaiset kokemukset ja tavallinen arki, jota museon esineet ja valokuvat heijastavat. Kiss-kiss-karkkipaperi, natiseva heteka ja valokuva kotilähiön pihalta ovat museossa kallisarvoisia aarteita. Kaupunginmuseossa jokaisella on mahdollisuus rakastua Helsinkiin.”

Museo kertoo siis meille meistä. Helsingin kaupunginmuseo ilahduttaa erityisesti, sillä aivan kaupungin ydinkeskustassa on nyt vaikuttava kokonaisuus, täynnä uniikkeja ja kiinnostavia yksityiskohtia sekä uudentyyppisiä museologisia kokeiluja. Katse kiitää myös sisäihoille, joita nyt pääsee katsomaan ja uuteen näyttelyteknologiaan, jossa vanha valokuva alkaa elää nykyajassa. Aikakone on vallan mainio! Yläkerran näyttelytila (nyt esillä "eroesineitä") ja Sederholmin taloon sisutettu sympaattinen Lastenmuseo takaavat, että Aleksin hieman haalea alkupää virkistynee yleisökäytössä. Äkkiä siis museoon ja rakastumaan Helsinkiin!

(Julkaistu Töölöläinen -lehdessä 19 V 2016)

Maaseutuvihaa ja kaupunki-intoa

Tätä kirjoittaessa Itä-Hämeessä suomalainen järvimaisema kukoistaa. Lempeä vehreys, luonnon kypsyminen kukoistukseen ja pitkät vaaleat illat koskettavat syvältä. Tässä on luontoelämyksen ydin, eli vaikutelma sitoutumisesta ikiaikaiseen kiertokulkuun. Ihmisen ikä on vain murto-osa siitä pysyvyyden ja jatkuvuuden kaaresta, jota luonto parhaimmillaan ilmentää. Se rauhoittaa, kummasti, kiireistä ihmistä ja panee arvot järjestykseen.

Kaipuu vihreään ei ole poliittista vaan inhimillistä. Oikeasti, jo muinaiset roomalaiset vetäytyivät ”mökeillensä” eli pois kaupungista, luonnonmaiseman tai puutarhojensa tarjoamaan viileyteen. Sama ilmiö läpäisee kulttuuripiirejä niin idässä kuin lännessäkin - on taajama ja sen vastakohta. Edellisessä eletään aktiivielämää. Jälkimmäiseen vetäydytään lepäämään ja virkistymään.

Näin on myös Suomessa. Viikoittain sadattuhannet suomalaiset liikkuvat kaupunkiasunnon ja maaseutukodin välillä. Elämme kahta maailmaa, kahta omakuvaa: toinen on kaupungissa, toinen mökillä. Eri elämäntavat vuorottelevat luontevasti. Vapaa-aikana maalla korostuvat kansanomaisuus, rentous, verkkaisuus ja hiljentyminen. Mökki on rauhoitettua tilaa, jossa elämme itsemme vapaiksi urbaanityön velvollisuuksista.

Siksi tuntuukin oudolta, että me kahden identiteetin ihmiset olemme vuosia rakentaneet politiikan muureja näiden maailmojen välille. Kansallista valtavirtaa oli vielä 1980-luvulla Helsinki-viha ja katkeruus pääkaupunkia kohtaa. Puhuttiin ”jättiläisestä savijaloilla” – pian se romahtaisi kokonsa alle. Erityisesti Arkadianmäellä kaunapuhe suunnattiin ylpeää ja ylimielistä helsinkiläisyyttä ja ”betonikulttuuria” kohtaan, todellinen Suomi kun alkoi sen kuuluisan kehä kolmosen tuolla puolen.

Tänään on toisin, sillä kaupunkinäkökulma tuntuu voittaneen. Väki muuttaa edelleen taajamiin ja urbanisoituminen on yhä lähes Euroopan nopeinta. Esiin tirsuaa outoa argaarivihaa, kun nyt läpeensä kaupungistuneet ja peruskoulutetut, ylikansallisesta viihteestä esikuvia ammentaneet sukupolvet ovat äänessä. Talousretoriikassa korostuvat kaupunkielinkeinot, ja metropolit nähdään kansallisen vetureina. Keskittäminen nähdään ainoana vaihtoehtona.

Usko urbaaniin on väkevää, ja mielikuvissa elämä landella on arvotonta. Kaksi Suomea on edelleen oudon totta, vaikka todellisuudessa erot ovat näennäisiä. Samaan aikaan kun viherkiinnostus nousee kaupungeissa, on Suomen maaseutu urbanisoitunut ja teknistynyt. Se todellinen ”suomalaisuus” on syntynyt maaseudun ja kaupungin välisestä hienovaraisesta hankauksesta. Mikä olisi se puolue tai poliittinen liike, joka rakentaisi yhteisöllistä Suomi-kuvaa? Joka korostasi, että on kiinnostavaa ja inhimillistä, että maakuntien Suomi säilyy elävänä, asuttuna ja virkeänä. Ja joka samalla julistaisi, että kansallisen hyvinvoinnin kannalta kaupunkien kehittäminen on tärkeää.  

Kun sellainen liike syntyy, liikahdan vilkuttamaan täältä Päijänteen ja Sysmän suunnalta!

(Julkaistu Lännen Median lehdissä 29.5.2016)

Hei erotaan kirkosta…!

Kun maailma ympärillä murenee, joutuvat perinnelaitokset puristuksiin. Viime vuosina mankelin läpi on vedetty niin mediaa, armeijaa, pankkijärjestelmää kuin kirkkoakin. Uudelleen arvioinnin kohteeksi on pantu ammattiyhdistys- ja kuntakenttä, yliopistot ja koko valtiollinen hallintokulttuuri, vain muutaman ilmiön sanoakseni. Lekalla on ollut töitä, kun yhteiskunnan rakenteita on tehostettu, uudistettu ja mukautettu.

Kovimman kolauksen on kokenut ”koti, uskonto, isänmaa” – ohjelmallisuus. Se oli suomalaisuuden valtavirtaa sotien jälkeen. Koti raamitti perhe-elämää, isänmaalle toivottiin parempaa tulevaisuutta ja uskonto toimi yhteisön kittinä. Kirkkoa tarvittiin konkreettisesti ja sillä totisesti oli paikkansa keskellä kylää. Sitten kaikki muuttui. Kun Suomi kaupungistui, se alkoi maallistua.  Kirkko ja sen edusmiehet leimattiin vanhoil­li­siksi, ääri­oi­keis­to­lai­siksi ja kansal­lis­mie­li­siksi.  

Nyrkkisääntö on: mitä punavihreämpi alue, sitä vähemmän on osallistujia kirkkokahveilla. Yllättävää onkin, että vaikka väki vähenee ja vanhenee seurakunnissa, kirkon ääni yhä sähköistää yhteiskuntaa. Kirkosta on kuin huomaamatta tullut ihmisyyden ja modernin ”minän” mittari maallistuneillekin. Kun valtiosta ei voi erota eikä kuntaa pysty noin vain jättämään, saa kirkko toimia mielipiteiden ilmapuntarina. Jos kirkon viesti ei miellytä, sopii kirkosta erota. Kun piispat puhuvat viisaita, voi kirkon helmaan taas palata.

Kirkko on kuin tavaratalo, jonka pyöröovista voi mennä sisään ja ulos aina tarpeiden muuttuessa. Kirkko on haastavassa kilpailutilanteessa. Vaikka uskonnollisuus on vähentynyt useissa läntisen Euroopan maallistuneissa maissa, ei uskonnollisuuden tai henkisyyden kaipuu ole pienentynyt. Ihmisen tahto peruskysymysten pohdintaan on edelleen suuri – kirkkosalin ja rippituolin ovat korvanneet joogatilat, mietiskelyharrastukset ja retriittiviikonloput.

Pyhänäkin kristillinen perinnekerrostuma voi hyvin. Vuotuisjuhlat, kuten joulu ja pääsiäinen, ovat kunniassaan ja kukoistavat perhetasolla. Arkipyhiä puolustetaan, vaikka ”pyhyys” muuten ei arjessa juuri korostu. Rippikoulut ja kirkkohäät kasvattavat suosiotaan, samoin seurakuntien tilaisuudet ja avoimet ovet.  Kirkko tekee merkittävää sosiaalista työtä, mutta näkymättömästi. Kaupungit ja kylät ilman kirkkoa olisivat kuin järvi ilma vettä – jotain olennaista puuttuisi maisemasta.

Kun tabuja puretaan, edellytetään kirkolta mielipidettä. Kirkko saa huutia tai halauksia, kun puhutaan seksistä, miehistä ja naisista tai avioliitosta. Jokunen aika sitten kysyin teologikollegalta, miksi kirkko ei rohkeammin voisi toimi yhteiskunnan omatuntona ja tasapainottavana alustana. Vihapuheen kukoistaessa kristilliselle perussanomalle voisi olla kannatusta. ”Pöh”, sanoi uskontotukija, ”kirkko on tänään kuin komposti. Jokainen voi kaataa sen niskaan pahanoloaan, ahdistutaan tai epätoivoaan, huutaa muutosta tai edellyttää pysyvyyttä. Mikään muu taho yhteiskunnassa ei ole samanlaisten intohimojen kohteena.”

Maailmanpolitiikan kipupisteistä näemme, että uskonnot eivät ole kadonneet eikä hengellisyyden tarve ole vähentynyt. Kristinuskosta vieraantuneessa kaupallisessa kulttuurissamme elää yhä vahvana tarve pyhän kokemiseen. Vaikka luonto tarjoaa monille meistä kokemuksen siitä, että on mahdollista päästä kosketuksiin ylimaallisen kanssa, tarvitaan positiivisia yhteisökokemuksia. Herra paratkoon, kyllä kirkolla on vielä tehtävää! 

(Julkaistu Lännen Median lehdissä 24 IV 2016)

Humalakin voi olla sivistynyttä!

Kummallisia ilon ja riemun tunteita koettiin viime viikolla helsinkiläisessä hotelli Kämpissä: alkoholista puhuttiin asiallisesti, hauskasti ja suorastaan…no..sivistyneesti. Suomalaista ruokakulttuuria edistävän ELO-säätiön tilaisuudessa pohdittiin haastavasti sitä, miten kotimaiseen alkoholiin saataisiin uusi suunta. Valtiotieteen tohtori Antti Maunun raportti asiasta julkaistiin, ja keskustelua siivitti hyvä kotimainen olut ja eurooppalainen kuplajuoma.

Uutta oli Maunun perusviesti. Suomalainen ruoka on viime vuosina kokenut kunnianpalautuksen. Nyt on syytä jakaa kunniaa myös omaleimaiselle juomakulttuurillemme, joka on mainettaan parempi. Tähän asti viinapuheita on ympäröinyt poikkeuksellisen tiheä mytologia ja monisyinen suhde alkoholiin. Vastakkain on ollut monenlaisia juonteita, raittiusaatetta ja kohtuukäyttöä, kapakoita ja kieltolakia.  Jyrkän torjumisen rinnalla esiintyy väkeviä juopumista idealisoivia asenteita.

Vahvoin myytti koskee “suomalaista viinapäätä”. Se vietiin jo 1800-luvulla osaksi kulttuurista omakuvaa. Humalan hilpeyteen alkoi liittyä häpeää ja krapulaa kostutti syyllisyys. Alkoholista tuli ”politiikkaa” ja väkijuomakysymys miellettiin sosiaalisena ja järjestyksenpidollisena ongelmana. Oikean juomatavan opettaminen on kansallisen alkoholipolitiikan tavoite edelleen.  

Historian saranakohtiin liittyy alkoholi.  Vuonna 1969 keskiolut vapautettiin ja keväällä 2004 väkevien viinojen verotusta alennettiin. Molempiin murroskohtiin liittyi juomisen lisääntyminen. Suomi on edelleen olut- ja kossumaa. 60-luvun vallankumous vapautti viinasuhdettamme ja punkusta radikaalien tunnus. Naiset valtasivat ravintolat, nuoriso omaksui kaljakulttuurin ja raittiusliike kuihtui.

Tähän megatarinaan ELO-säätiö ja Maunu haluavat nyt tuoda pirteämpiä sävyjä. Ensinnäkin, on unohdettava puhe juomatapojen eurooppalaistamisesta. Mitään sellaista Eurooppaa ei ole, joka kelpaisi esikuvaksi. Maunu korostaakin, että elämäntapamme pohjoisessa on erilainen kuin etelässä, ja siksi juominen täällä on eri asia kuin viinimaiden asukkaille.

Kiinnostava toteamus, kuin suora isku känni-on-kivaa -myyttiä vastaan, on näkemys siitä, että meillä juomakulttuuriin kuuluu myös juomisen itsesäätelyä. Se on arjen säätelyä, sillä meillä alkoholi pidetään erillään jokapäiväisestä elämästä ja arjen peruspalikoista, työstä ja perhe-elämästä.

Myös Maunun käsite ”pienjuominen” tuoreuttaa viinamielikuvia. Suomessa alkoholilla voidellaan sosiaalisia tunteita ja kevennetään arkea. Kun peruselämässä ei aina ehditä kohdata toisia tai ottaa rennosti, avaa sosiaalinen juominen tien yhdessäoloon ja vapauteen. Seuraa päätelmä, jonka mukaan valtaosa juomisesta Suomessa onkin arjen puitteissa tapahtuvaa kevyttä, ei-humalahakuista juomista pääasiassa perheen kesken. Sille on nimikin: pienjuominen. ”Se on kuin pieni keidas arjen keskellä, joka tarjoaa rentouden, vapaalla olon ja nautinnon kokemuksia”, pohtii tutkija.

Vaikka uutta tietoa on saatavilla, kukoistaa kaksinaismoralismi. Itse suren sitä, Suomesta puuttuu yhä mannermainen, perheomistuksessa oleva kodikas ja edullinen pistäytymis- ja ruoka (ja juoma-) paikka. Ankara alkoholilainsäädäntö on hidastanut tällaisten korttelikapakoiden syntymistä. Kansankapakat ja musiikkipubit ovat tuontitavaraa Englannista, Irlannista ym. Keppanabaareihin tai lähiöravintoiloihin parempi väki ei edelleenkään astu. Hik! Mutta onneksi muutos on tulossa: nuoremmat sukupolvet eivät enää kumarra Turmiolan Tommia. Esikuvaksi voisi nousta vaikka Piitu Pienjuoja! 

(Julkaistu Lännen Median sanomalehdissä 20 III 2016)