Luokkanäkökulma kaupunkihistoriassa: unohdetut totuudet?
Olen ollut viime viikoina kohtalaisen järkyttynyt, huomattuani jälleen kotikaupunkini todellisen "valkoisen" luokkaluonteen. Punakapina kukistettiin huhtikuussa 1918 saksalaisten avulla ja sen jälkeen rakennettiin vuosikymmeniä "valkoista Helsinkiä". SDP pääsi päätöksentekopitoihin mukaan jo heti 1919, mutta tietyillä ehdoilla, erityisesti vuoden 1945 jälkeen: konsensushengessä pidettiin kansandemokraatit ja kommunistit ulkopuolella. Koko Helsingin historia voidaan kirjoittaa valkosien luokkaulottuvuuden kautta, katsoa kaupungin "moderniteetit" luokkanäkökulmasta.
Ajallemme tyypillistä on se, että juhlatalon historiasta on aktiivisesti unohdettu se 40-vuotta jatkunut tosiasia, että talo OLI Suomen kommunistien rakentama, ja demokraaattisen työväenliikkeen pääkulttuurikeskus ja kokouspaikka. Tänään rakennusta esitellään neutraalisti Alvar Aaalto -monumenttina - työväenliikkeen panos rakennustajana ja omistajana unohdettu totaalisesti. Rakennuksen syntyhistoriaa ei voi ymmärtää tuntematta Suomen tilannetta sodan jälkeen: SKP:n paluu politiikkaan tarvitsi näkyvän monumenttinsa, ja sellainen saatiin, sattumien ja hyvin verkostojen asioista, arkkitehti Aallon piirtämänä. Kulttuuritalo on syvällisesti ideologinen monumentti, jonka esikuvat tulivat Neuvostoliitosta. Naapurin kaupunkien ja kylien tuhannet kulttuuritalot osoittivat työväenliikkeen kulttuuriharrastusten suunnan.