Sysmäläisiä ajatuksia
Neljäs päivä vaalien jälkeen
Maalla Sysmässä. Päijänne vielä jäässä, mutta tuoksuu lupaavalta. Kevät tulossa, mikä merkitsee elämän alkua. Lintuja ja orastavaa vihreää maassa. Talvi siivotaan pois, myös kuvainnollisesti. Koko paskainen talvi ja kevät, jota leimasi hyytävä pakkanen, jäätävä poliittinen ilmanpiiri. Suomi on muuttunut, kertaheitolla. Muistelen vuotta 1968. ”Ideologiat ovat kuolleet”, arveli tunnettu ruotsalainen sosiologi Herbet Tingsten tammikuussa 1968. Puoli vuotta myöhemmin nähtiin, kuinka väärässä hän oli.
Häpeä jatkuu. Häpeän edelleen itseäni historian ammattilaisena, kuinka huonosti tunnen tämän maan ja sen tunneilmapiirin. Me todella olemme sitä ”eliittiä”, jota vaalien alla (aiheellisesti ?) kritisoitu, eristäytynyttä, etääntynyttä, omassa norsunluutorinsa elävää. Ja silti en voi sille mitään: minäkin olen tämän kulttuurin tuote, oppikoulujen, eurooppalaisen sivistysideaalin, topeliaanisen ihanteellisuuden kasvatti. Olen omassa maailmassani elävä kaupunkilainen, mutta katson olevani aikani tulkki, minäkin. Mutta kenen maailmat lopulta voittavat, se jää nähtäväksi.
Itseruoskintaa. Ja silti ennakoin tätä jo 1990-kuvulla, kun kirjoitin Christopher Laschin ”eliittien petoksesta”, kuinka 20 % kansasta kääntää katseensa pois, pois kansallisesta, kansasta, maastaan. Ja Laschin mukaan: kuinka vaarallista se on yhteiskunnalliselle ilmapiirille! Tämä ryhmä elää vertaiselämää muun ylemmän keskiluokan maailman kanssa, samastuu lontoolaisiin, elää Sveitsissä ja voi hyvin Pariisissa. Kansallisvaltioiden peräkylään jäävät ne lopu 80 %, joille maailma ei ole avoin, jota globalisaatio ei hyväile, jolle kansainvälinen liikkuvuus ei tuo onnea ja autuutta. Tuo väenosa, jota kohti lempeästi katsotaan ja todetaan: ”Tuulipukukansa”.
Pahaa oloa. Ja silti pohdin jo 1990-luvulla Euroopan kehityksen herättämänä tai jalanjälkijää: mitä tapahtuu, kun kansallisvaltiota ylläpitävät saranavoimat heikentyvät. Siis: kirkko, isänmaa, koti. Kun kansalaisuskonnoksi nousee hyvinvointi ja materiaalinen menestys ja rahasta tulee kaiken mitta. Jo oman maan historia kertoisi, että tarvitaan ihanteellisuutta, tavoitteita ja uskoa, usko johonkin parempaan.
Jatkan Keskustan kohtalonaikojen pohtimista. On kaksi tietä. ensinnäkin: paluu maaseudun ja talonpoikien peruspuolueeksi, vääntämään kättä aluepolitiikasta, maatalouden tukipaketeista ja toimimaan agraarin ay-äänenä. Lopputulos: saadaan eduskuntaan suurin piirtein se määrä edustaja, kuin Suomessa on nykyään maaseutuelinkeinoista eläviä eli noin kymmenisen prosenttia. Sillä mennään sitten ja pärjätään niin kauan kuin tässä maassa kuokka kääntyy.
Toinen tie on mennä arvoihin. Katsoa mistä keskusta-aate koostuu, muuttaa se nykykielelle ja palauttaa ihanteellisuus ja vuorovaikutus, usko edistysaatteeseen. Kuunnella kansalaisia maalla ja kaupungissa (sen jälkeen kun uusi hallitus mahdollisesti kompastuvat omaan sisäiseen kaoottisuuteensa..) ja katsoa, mistä kumpaa ihmisen hätä, onnellisuuden kaipuu ja tulevaisuuden odotus. Ja tehdä politiikkaa sen pohjalta, siten että viesti, sisältö ja ulkoinen kuva vastaavat toisiaan. Kestää säröt ja epäjohdonmukaisuudet, ottaa mutkaan tunne ja empatia.
Kolmas tie on löytää perinteiselle puolueen puitteelle, maaseudulle, uusi merkitys ja kirkkaampi kuva. Tehdä siitä positiivinen samastumiskohde ja yhteisen taistelun objekti. Taustalla ovat vahvat yleiset tekijät: ruoan arvo kasvaa, kotimaisuus nousee kunniaan. Monet meistä kantavat aitoa huolta maaseudun ja suomalaisen kulttuurimaiseman kohtalosta. Miten tämä huoli käännetään politiikan kielelle, positiiviseksi ja rakentavaksi ohjelmaksi, joka lupaa myös työtä, yrittämisen mahdollisuutta ja toimeentuloa sekä vahvaa identiteettiä? Siinä pähkinä purtavaksi ja purettavaksi!
Maalla Sysmässä. Päijänne vielä jäässä, mutta tuoksuu lupaavalta. Kevät tulossa, mikä merkitsee elämän alkua. Lintuja ja orastavaa vihreää maassa. Talvi siivotaan pois, myös kuvainnollisesti. Koko paskainen talvi ja kevät, jota leimasi hyytävä pakkanen, jäätävä poliittinen ilmanpiiri. Suomi on muuttunut, kertaheitolla. Muistelen vuotta 1968. ”Ideologiat ovat kuolleet”, arveli tunnettu ruotsalainen sosiologi Herbet Tingsten tammikuussa 1968. Puoli vuotta myöhemmin nähtiin, kuinka väärässä hän oli.
Häpeä jatkuu. Häpeän edelleen itseäni historian ammattilaisena, kuinka huonosti tunnen tämän maan ja sen tunneilmapiirin. Me todella olemme sitä ”eliittiä”, jota vaalien alla (aiheellisesti ?) kritisoitu, eristäytynyttä, etääntynyttä, omassa norsunluutorinsa elävää. Ja silti en voi sille mitään: minäkin olen tämän kulttuurin tuote, oppikoulujen, eurooppalaisen sivistysideaalin, topeliaanisen ihanteellisuuden kasvatti. Olen omassa maailmassani elävä kaupunkilainen, mutta katson olevani aikani tulkki, minäkin. Mutta kenen maailmat lopulta voittavat, se jää nähtäväksi.
Itseruoskintaa. Ja silti ennakoin tätä jo 1990-kuvulla, kun kirjoitin Christopher Laschin ”eliittien petoksesta”, kuinka 20 % kansasta kääntää katseensa pois, pois kansallisesta, kansasta, maastaan. Ja Laschin mukaan: kuinka vaarallista se on yhteiskunnalliselle ilmapiirille! Tämä ryhmä elää vertaiselämää muun ylemmän keskiluokan maailman kanssa, samastuu lontoolaisiin, elää Sveitsissä ja voi hyvin Pariisissa. Kansallisvaltioiden peräkylään jäävät ne lopu 80 %, joille maailma ei ole avoin, jota globalisaatio ei hyväile, jolle kansainvälinen liikkuvuus ei tuo onnea ja autuutta. Tuo väenosa, jota kohti lempeästi katsotaan ja todetaan: ”Tuulipukukansa”.
Pahaa oloa. Ja silti pohdin jo 1990-luvulla Euroopan kehityksen herättämänä tai jalanjälkijää: mitä tapahtuu, kun kansallisvaltiota ylläpitävät saranavoimat heikentyvät. Siis: kirkko, isänmaa, koti. Kun kansalaisuskonnoksi nousee hyvinvointi ja materiaalinen menestys ja rahasta tulee kaiken mitta. Jo oman maan historia kertoisi, että tarvitaan ihanteellisuutta, tavoitteita ja uskoa, usko johonkin parempaan.
Jatkan Keskustan kohtalonaikojen pohtimista. On kaksi tietä. ensinnäkin: paluu maaseudun ja talonpoikien peruspuolueeksi, vääntämään kättä aluepolitiikasta, maatalouden tukipaketeista ja toimimaan agraarin ay-äänenä. Lopputulos: saadaan eduskuntaan suurin piirtein se määrä edustaja, kuin Suomessa on nykyään maaseutuelinkeinoista eläviä eli noin kymmenisen prosenttia. Sillä mennään sitten ja pärjätään niin kauan kuin tässä maassa kuokka kääntyy.
Toinen tie on mennä arvoihin. Katsoa mistä keskusta-aate koostuu, muuttaa se nykykielelle ja palauttaa ihanteellisuus ja vuorovaikutus, usko edistysaatteeseen. Kuunnella kansalaisia maalla ja kaupungissa (sen jälkeen kun uusi hallitus mahdollisesti kompastuvat omaan sisäiseen kaoottisuuteensa..) ja katsoa, mistä kumpaa ihmisen hätä, onnellisuuden kaipuu ja tulevaisuuden odotus. Ja tehdä politiikkaa sen pohjalta, siten että viesti, sisältö ja ulkoinen kuva vastaavat toisiaan. Kestää säröt ja epäjohdonmukaisuudet, ottaa mutkaan tunne ja empatia.
Kolmas tie on löytää perinteiselle puolueen puitteelle, maaseudulle, uusi merkitys ja kirkkaampi kuva. Tehdä siitä positiivinen samastumiskohde ja yhteisen taistelun objekti. Taustalla ovat vahvat yleiset tekijät: ruoan arvo kasvaa, kotimaisuus nousee kunniaan. Monet meistä kantavat aitoa huolta maaseudun ja suomalaisen kulttuurimaiseman kohtalosta. Miten tämä huoli käännetään politiikan kielelle, positiiviseksi ja rakentavaksi ohjelmaksi, joka lupaa myös työtä, yrittämisen mahdollisuutta ja toimeentuloa sekä vahvaa identiteettiä? Siinä pähkinä purtavaksi ja purettavaksi!
Tunnisteet: Keskustan tulevaisuus, Sysmä, vaalien jälkipuintia