Stadilaisuus, slangi ja epämiellyttävää kaupunkisnobismia
Olin pyörtyä eräänä päivänä pikkuisessa autossani, kun eetteristä pärähti ilmoille ohjelma "stadin slangiuutiset". Jokin monista radiokanavista on keksinyt tuottaa pääkaupunkiseudun tapahtumakoosteen ns. Helsingin kielellä, slangilla. Uutiset juonsi joku herra Jones. Netistä luin, että juttujen kieliasu on Stadin Slangi ry:n Olli Anikarin käsialaa.
Mainio juttu sinänsä ja merkki vahvasta kotiseutuharrastuksesta! Kirja, joka nuoruudessa eniten tuotti iloa, oli Juhani Mäkelän (Pääkaupungin Jussi) superhupaisa Stadi on buli mutta snadi (1972). Muistan hihitelleeni sen hyväntahtoisille Helsinki-muisteloille, jotka oli kirjoitettu stadin kevyellä ja helposti luettavalla puhekielellä. Slangi olikin pitkään sivistyneen Suomen torjuma kieli. Vielä 1950-luvulla slangia sopi kauhistella ja sen käyttö kieltää. Seuraavalla vuosikymmenellä yhteiskunta demokratisoitui. Se koski myös kielipolitiikka: slangi pääsi kaapista esiin. Näin tapahtui aikana, jolloin slangista oli tullut museotavaraa.
Slangiharrastus on viaton kerrostuma siinä monitahoisessa touhussa, jolla itsensä "todellisiksi helsinkiläisiksi" ylentäneet osoittavat paikkansa. Viime viikkojen 'puutarhaa vai betonia' -keskustelu on nostanut nämä pöyhkeät stadilaishyväkkäät esiin. Nuorena pohdin kaupunkilaisuutta Eteläsuomalaisen osakunnan kuraattorina. Kirjoitin muun muassa ESO:n linjasta, siis kaupunkimentaliteetista. Opin, että todellista kaupunkilaisuutta oli kiihkottmuus, tasapuolisuus, avara henkinen ja fyysinen liikkuvuus sekä fanaattisuudesta vapaa ennakkoluulottomuus. Urbaaniin, liberaaliin elämänmuotoon kuului kyky dialogiin ja erilaisten mielipiteiden hyväksyminen.
Ennen vanhaan todelliset kaupunkilaiset tunnisti jouhevasta puheliaisuudestaan ja sivistyneestä hyväntahtoisuudestaan. Oli käytöstapoja kohdella kunnioittavasti muualta tulevia. Erilaisuutta arvostettiin. Tätä todellista kaupunkimentaliteettia (urbanité = kohteliasuus muita kohtaan) en löydä seijasarteista tai muista pääkaupungin toimittajaeliitin kärkihahmoista. Tälle ryhmälle helsinkiläisyys merkitsee oikeutta avoimesti halveksia muualla Suomessa asuvia. He ottavat lyömäaseekseen loukkaavaan puheen, joka suunnataan "kehä III ulkopuolella" olevia metsämökkiläisiä, linnunpönttöjen nykeräjiä tmv. kohtaan. En osaa samastua tällaiseen junttikaupunkilaisuuteen. Pöyhkeä asfaltilla & kerrostaloilla ylpeily ei ole koskaan ole ollut leipälajini!
Lisäksi: en ymmärrä, kuinka joku itseään sivistyneenä pitävä voi avoimesti halveksia ihmisiä, jotka tuottavan kotimaisen ruoan pöydällemme. On oireellista, että maaseutulaisten halveksuntaan syyllistyvät ovat suomenkielisia. Todelliset, vanhat ruotsinkieliset helsinkiläiset osaavat urbanisminsa! He ymmärtävät kahden Suomen erilaisuuden ja rikkauden! Tack för det, de svenskspråkiga i Helsingfors! Utan er skulle denna stad vara ett jävligt ställe!
Mainio juttu sinänsä ja merkki vahvasta kotiseutuharrastuksesta! Kirja, joka nuoruudessa eniten tuotti iloa, oli Juhani Mäkelän (Pääkaupungin Jussi) superhupaisa Stadi on buli mutta snadi (1972). Muistan hihitelleeni sen hyväntahtoisille Helsinki-muisteloille, jotka oli kirjoitettu stadin kevyellä ja helposti luettavalla puhekielellä. Slangi olikin pitkään sivistyneen Suomen torjuma kieli. Vielä 1950-luvulla slangia sopi kauhistella ja sen käyttö kieltää. Seuraavalla vuosikymmenellä yhteiskunta demokratisoitui. Se koski myös kielipolitiikka: slangi pääsi kaapista esiin. Näin tapahtui aikana, jolloin slangista oli tullut museotavaraa.
Slangiharrastus on viaton kerrostuma siinä monitahoisessa touhussa, jolla itsensä "todellisiksi helsinkiläisiksi" ylentäneet osoittavat paikkansa. Viime viikkojen 'puutarhaa vai betonia' -keskustelu on nostanut nämä pöyhkeät stadilaishyväkkäät esiin. Nuorena pohdin kaupunkilaisuutta Eteläsuomalaisen osakunnan kuraattorina. Kirjoitin muun muassa ESO:n linjasta, siis kaupunkimentaliteetista. Opin, että todellista kaupunkilaisuutta oli kiihkottmuus, tasapuolisuus, avara henkinen ja fyysinen liikkuvuus sekä fanaattisuudesta vapaa ennakkoluulottomuus. Urbaaniin, liberaaliin elämänmuotoon kuului kyky dialogiin ja erilaisten mielipiteiden hyväksyminen.
Ennen vanhaan todelliset kaupunkilaiset tunnisti jouhevasta puheliaisuudestaan ja sivistyneestä hyväntahtoisuudestaan. Oli käytöstapoja kohdella kunnioittavasti muualta tulevia. Erilaisuutta arvostettiin. Tätä todellista kaupunkimentaliteettia (urbanité = kohteliasuus muita kohtaan) en löydä seijasarteista tai muista pääkaupungin toimittajaeliitin kärkihahmoista. Tälle ryhmälle helsinkiläisyys merkitsee oikeutta avoimesti halveksia muualla Suomessa asuvia. He ottavat lyömäaseekseen loukkaavaan puheen, joka suunnataan "kehä III ulkopuolella" olevia metsämökkiläisiä, linnunpönttöjen nykeräjiä tmv. kohtaan. En osaa samastua tällaiseen junttikaupunkilaisuuteen. Pöyhkeä asfaltilla & kerrostaloilla ylpeily ei ole koskaan ole ollut leipälajini!
Lisäksi: en ymmärrä, kuinka joku itseään sivistyneenä pitävä voi avoimesti halveksia ihmisiä, jotka tuottavan kotimaisen ruoan pöydällemme. On oireellista, että maaseutulaisten halveksuntaan syyllistyvät ovat suomenkielisia. Todelliset, vanhat ruotsinkieliset helsinkiläiset osaavat urbanisminsa! He ymmärtävät kahden Suomen erilaisuuden ja rikkauden! Tack för det, de svenskspråkiga i Helsingfors! Utan er skulle denna stad vara ett jävligt ställe!
Tunnisteet: kaupunki, slangi, stadilaisuus, urbanismi